perjantai 30. lokakuuta 2009

Kaksi kuukautta miekkailijan elämästä













Äsken oli viimeiset treenit, ja huomenna lähtee lento kotiin. On siis aika tehdä jonkinlaista yhteenvetoa siitä, miten matka on mennyt. Joten tässä loppuarvio leirille - ei tiivistelmä kahden kuukauden bloggauksista vaan objektiivisuutta hakeva arvio subjektiivisista tunteistani.

Tiesin jo alussa, että kaksi kuukautta aivan toisessa maailmassa eivät olisi helppoja. Ensimmäinen viikko oli kuitenkin paljon vaikeampi kuin odotin. Bukarest onnistui yllättämään.

Patjani oli täysin hajalla. Nettiä ei ollut, mutta ei myöskään lämmintä vettä eikä sähköjä. Huonetoveri söi ruokani, huudatti musiikkia yöt ja päivät ja toi porukkaa huoneeseemme. Kamalin oli ajatus siitä, että näissä oloissa on oltava kaksi kuukautta.

Onneksi ei kuitenkaan tarvinnut kestää kaikkea aivan kahta kuukautta. Vesi ja sähkö alkoivat taas toimia, ja patjaan keksin lopulta pehmikkeitä. Pari viikkoa sitten sain uuden huoneenkin. Tosin on myönnettävä, että pyykinpesukoneen puute tympi ja ruuan kehnous hämmästyttää minua luultavasti loppuelämäni. Olen kieltämättä aika katkera siitä, että kahdessa kuukaudessa hankin sekä anemian että ylipainoa, kun jotainhan sitä oli syötävä ja kauppaankaan ei kovin usein ehtinyt.

Bukarest oli kuitenkin kaupunkina positiivinen yllätys. Kaupunki on upea ja varmasti täysin ainutlaatuinen. Erityisen kiehtovaksi sen tekevät sen yksityiskohdat - vanha ja uusi, rikas ja köyhä, kansainvälinen ja nationalistinen yhdistyvät aivan ristiriidattomasti.

Aluksi pelotti myös se, miten pysyisin mukana treeneissä. Olinhan osallistujista kokemattomimpia ainakin miekkailijana. Pelkoni olivat kuitenkin turhia.

En kuitenkaan aivan sanoisi, että olisin tyytyväinen leirin sisältöön. Opin paljon, mutta kaiken tuon paljon oppimiseen meni turhan paljon aikaa. Treenitahti oli kammottavan hidas. Suurin osa ajasta oli odottelua.

Toki tapasin mukavia ihmisiä. Yksi pariskuntakin täällä muodostui. Itse en nyt ehkä ihan niin lämpimiä siteitä solminut, mutta enköhän näihin ihmisiin voi ottaa yhteyttä ainakin, jos tarve sitä vaatii.

Paljon parannettavaa olisi ollut oloissa ja informaation kulussa. Pieniin parannuksiin tarvittavat rahat voitaisiin saada kurssin pituutta lyhentämällä, sillä kuukausi olisi aivan tarpeeksi tämän informaation vastaanottamiseen. Lapsellisesti ilmoitinkin mielipiteeni, kun meiltä kysyttiin kirjallista palautetta. En kuitenkaan tajunnut, että nimellä varustetut palautelaput ovat kehuja varten. Niinpä sain kuulla monta ivallista kommenttia kurssista vastaavan Kansainvälisen miekkailuliiton Ioan Popin osalta. Enpä usko, että asiat siis tästä parantuvat seuraavillakaan kursseilla.

En silti voi sanoa, että olisin kaksi kuukautta käyttänyt hyödyttömyyteen ja kärsimykseen. Opin paljon ja voitin itseni. Toivottavasti saan tulevaisuudessa nauttia työni hedelmistä.

Olen vähän ollut yllättynyt siitä, miten yhteyksissä kanssani olleet ihmiset ovat kuvitelleet minun vain kärsivän täällä ja haluavan heti kotiin. Syynä taitaa olla tämä blogi.

Blogi on ollut minulle henkireikä. Etenkin aikana ennen ympärivuorokautista nettiyhteyttä blogi oli ainoa mahdollisuus saada kertoa jollekin ja päästä hetkeksi pois tästä maailmasta. Kirjoitin silloin kun tarvitsin kirjoittamista enkä silloin kun kaikki oli hyvin. Eivät kaikki tekstit tosin syntyneet huonoina hetkinä. Opin pitämään kirjoittamisesta entistäkin enemmän. ja monena päivänä blogitekstejä syntyi jopa varastoon asti.

Jään kaipaamaan säännöllistä elämänrytmiä ja ongelmatonta arkea. Jokapäiväistä treeniäkin osaa ehkä arvostaa, kun siihen ei olekaan enää mahdollisuutta. Ehkä myös tämä kaupunki ja nämä ihmiset tulevat vielä kotonakin mieleen. Ainakin tätä blogia minun varmasti tulee ikävä.

torstai 29. lokakuuta 2009

Suomi

Finland, Finland, Finland, the country where I want to be… Kohta minä taas siellä olenkin: maassa, jossa on vähän vähemmän kuin täällä lämpöasteita, ihmisiä ja miekkailua. Enemmän siellä taas on tuttuja, tekemistä ja tuotteilla hintaa.

Jos nyt ei lasketa tuttuja ihmisiä, eniten kahden Suomettoman kuukauden aikana on tullut ikävöityä suomen kieltä. Sitä, josta Kuki hauskasti saa vielä kahden kuukaudenkin jälkeen joka päivä väännettyä vitsin Finnish/finish. Englannillahan toki tulee toimeen loistavasti, mutta kun ei se ole äidinkieli. Ja kun sillä ei pärjää muualla kuin näiden miekkailuihmisten parissa tässä kaupungissa, tuntee itsensä monesti aika puolikieliseksi.

Sitten tietenkin joskus tuntee itsensä myös kulttuurisesti aika vajaavaiseksi. En osaa halailla ihmisiä. Minkäänlainen kontraksi kun ei oikein tunnu suomalaisesta luontevalta, niin miekkailukaan ei aina suju niin hyvin kuin näillä vähän rautaisemmilla ammattilaisilla.

Jotkut yksittäiset asiat aina muistuttavat kotimaasta. Suomalaisena tuotteiden alkuperämaa tulee heti mieleen, kun nokialainen soi jonkun taskussa. Tai kun ihmiset rynnivät ohi Koneen liukuportaissa (itsehän ei pikkukaupunkilaisena edes osaa rynniä silloinkaan kun pitäisi). Tai kun jokaisen kuppilan seinällä mainostetaan Finlandiaa (en ole silti sitä juonut, älkää huoliko ystävät rakkaat)-

Jokapäiväinen vähän kummallinen muistutus Suomesta ovat ruokalan seinää koristavat kaksi Orivesi-tarraa. Niiden tarina on mysteeri, johon kovasti haluaisin saada vastauksen. Miksi miekkailuhotellissa on ollut joku, joka on käynyt Orivedellä? Miksi joku miekkailija on käynyt Orivedellä? Miksi joku on tullut Orivedeltä miekkailupaikkaan? Mitä yhteistä on miekkailulla ja Orivedellä?

Ylihuomenna lähden Suomeen. Mutta ei se nyt kauheasti merkitse, mikä sen maan nimi on, minne menen. Suomessa vain on koti.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

La Grande Finale


Nyt se on ohi. Ei elämä, ei minkäänlainen ihmissuhde eikä edes Romanian matka. Mutta tämä kurssi sentään.

Tänään oli suuren suuri päättökoe. Ilmassa oli jännitystä. Kaikki tärisivät, jopa minäkin aloin vähän jännittää yleisen ilmapiirin johdosta. Kansainvälistä miekkailuliittoa edustava kunnianarvoisa herra Pop oli saapunut arvioimaan suoriutumistamme valmentajana.

Jo edellisenä iltana oli alkanut sopiminen ja neuvottelut esiintymispareista. Jokaiselle piti löytää sekä valmentaja että valmennettava. Kuvioita sotki vielä hieman se, kun ainakin Monica tiesi jo etukäteen olevansa urheiluvamman vuoksi kyvytön olemaan oppilaana.

Aamuyhdeksältä alkoivat valvotut miekkailuoppitunnit, yksi kerrallaan. Jokaista meistä arvioitiin sekä miekkailijana että valmentajana. Suoritusjärjestys oli määrätty maiden aakkosjärjestyksen mukaan. Jokainen oppitunti kesti vartin, ainakin virallisesti. Tosin yhteen mennessä olimme edenneet vasta Romaniaan, joten yhden oppitunnin todellinen kesto lienee ollut kaksi kertaa pitempi. Yhteensä meitä oli noin viitisentoista, ja neljän aikaan olimme valmiita - välissä tosin oli tunnin lounastauko.

Suurin osa ajasta oli siis odottelua. Arvioivan silmän alle pääsin E:n eli Englandin kohdalla, kun olin Johnin oppituntikohde. Olimme kahden kuukauden aikana ehtineet muodostaa toimivan vakioparin, joten Johnin tapa antaa oparia oli jo tuttu, ja täytyy tunnustaa, että olimme treenanneet koreografian valmiiksi kuntoon arviointia varten. Herra Pop ei kuitenkaan pitänyt kahdesta harjoituksesta, joten kuviot menivät tietenkin aivan uusiksi. Johnia jännitti, ja miekkailijakin oli vähän hermostunut. Kaikki ei siis mennyt aivan hyvin, mutta kumpikaan ei menettänyt hermojaan aivan täysin.

John ei toki ollut ainoa, joka sai kritiikkiä. Kaikki saivat kuulla korjausehdotuksia. Harva ehdotuksista tosin muuttanee mitään tulevaisuudessa, etenkin kun neuvot tuntuivat olevan melko ristiriitaisia suhteessa kaikkeen kahden kuukauden aikana oppimaamme. Suurin osa kuitenkin älysi pitää mölyt mahassaan ja tehdä jotain, mistä arvioijakin tykkää.

Toinen Popille Johnin oparilla kelpaamaton harjoitus oli juuri se, minkä itse olin ajatellut omalla vuorollani pitää oppilaalleni. Joten omat kuvioni menivät jo etukäteen vähän sekaisin. Toinen hämmennystä ja paniikkia aiheuttava tekijä oli se, kun jouduin pitämään oppituntini ruotsalaiselle Dimalle, jonka kanssa en kahden kuukauden aikana tainnut kertaakaan treenata.

Muutenkin hieman harmitti, kun en ehtinyt napata Johnia oppilaakseni. Minun ja Diman välillä on kuitenkin tasoeroa sen verran paljon, että valmentajalla on kovasti töitä koittaa tarjota valmennettavalleen haastetta tarpeeksi. Oppitunti menikin vähän sekaisissa merkeissä, kun en meinannut pysyä oppilaani vauhdissa. Mister Popilla olikin muutama asia sanottavanaan…

Oman suoritukseni jälkeen jäin odottelemaan, kun Dima sanoi haluavansa pitää minulle oparin. Muutaman tunnin odotuksen jälkeen Dima kuitenkin ilmoittikin pitävänsä oparinsa mieluummin kokeneemmalle Tanjalle. Kieltämättä siinä vaiheessa hieman tympi muutama elämästäni odottamiseen menetetty tunti.

Pelotteluista huolimatta kaikki meni kaikilla ainakin välttävästi. Jokaiselle annettiin arvokkaalta näyttävä ranskankielinen diplomi kahden kuukauden työstä. Saimme myös t-paidat. Omani on liian iso, mistä melkein olen loukkaantunut.

Kaikille jaeltiin kehuja, ja neljä parasta saivat suullisen kunniamaininnan. Nuo neljä nimeä eivät tulleet kenellekään yllätyksenä. Valitut olivat kaikki kokeneita valmentajia: Ruotsalainen Dima, romanialainen Suta, kroatialainen Darko ja Ukrainalainen Sergey. Romanialainen Ionuz ja kroatialainen Mirna saivat myös kovasti kehuja. Minä sain hieman kyseenalaisen kohteliaisuuden: kuulemma suoriuduin yllättävän hyvin vähäiseen miekkailukokemukseeni nähden.

Nyt kun vielä saisi kakkua ja ehkä kuohuviiniä. Sitten voisi pari päivää vielä käyttää tutkimalla tätä kaupunkia, johon tuskin koskaan palaan. Sitten voisi jo olla ihan hyvä aika palata kotiin pölyn, tenttien ja muiden kokemattomien miekkailijoiden pariin.

tiistai 27. lokakuuta 2009

Vieras aika

Aika on suhteellista.

Viisi tuntia junassa tuntuu älyttömältä matkalta, jos määränpäänä on Bukarest ja lähtöasemana 166 kilometrin päässä oleva Brasov.

Viikonloppu Brasovissa tuntui lyhyeltä ajalta. Seuraava viikonloppu lentokoneissa ja yöbussissa tuntuu varmasti viikolta.

Maanantaina olevan tentin tenttikirjan lukemiseen tarvittava aika tuntuu niin pitkältä, että en viitsi edes avata teosta, vielä ainakaan, kun aikaa on melkein viikko. Sunnuntai-illan paniikkilukuhetkinä yksi ilta taas voi kulua turhan nopeasti

Kaksi kuukautta tuntuu pitkältä ajalta, kun sitä ajattelee etukäteen. Menneet kaksi kuukautta tuntuvat vain pitkähköltä ajalta. Siihen aikaan mahtuu monen monta rankkaa päivää mutta myös lukemattomia hienoja hetkiä.

Kotona rästihommien hoitamiseen menee loppumattomalta tuntuva aika, ja erilaiseen päivärytmiin sopeutuminen vie aikaa.

Kuitenkin neljä päivää tuntuvat ikuisuudelta, jos on jo odottanut kaksi kuukautta.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Huhuu, vieläkö on lukijoita?

Kävin pitkästä aikaa katselemassa, mitä asiaa minulle on ihmisillä ollut Facebookissa. No ei tietenkään mitään. Mutta huomasin, että joku oli statuspäivittänyt minun viime viikkoni sinne. Joku oli tehnyt samoja asioita kuin minäkin viime viikon.

Kuvassa esiintyvä mies ei liity tapaukseen


Joku oli käynyt katsomassa jalkapalloa sateisen päivän iltana. Tosin joku oli ehkä tajunnut siitä vähän enemmän kuin minä ja joutunut selittämään minulle kaiken alkaen siitä, miksi noin isolla kentällä on noin vähän palloja ja miksi jotku äijät mustissa vaatteissa juoksee pitkin kenttää.

Joku oli käynyt kasinolla katselemassa pelinhoitajien lyhyitä hameita (joita minä en kyllä ollut huomannut jostain syystä).

Joku oli käynyt oopperassa, jonka liput maksoivat 2,5 euroa. Tosin minä olin se, joka nukahti kesken La Traviatan ja näki unta leivästä.

Pitipä minunkin kertoa näitä juttuja, että tietäisitte, että minulla on ollut muuta tekemistä kuin kirjoittaa. Lisäksi kerron nyt muutaman uuden asian, joita tuskin kukaan on aikaisemmin julkaissut netissä.

Minä ostin kaksi litraa valkoviiniä, maksoi reilun euron. Ei se nyt pahaa ollut, mutta vielä sitä on jäljellä viikonkin jälkeen. Alkoholistin tautiluokitus siis jää toistaiseksi täyttymättä.

Minä söin mustaa pastaa. Se oli hyvää.

Minä kävin Brasovissa. Se oli kiva kaupunki, vaikka se olikin turistikaupunki. Hotellinpitäjä oli muuten virolainen ja puhui suomea. Juna Brasovista Bukarestiin käytti 166 kilometrin puksuttamiseen viisi tuntia. Se oli vielä toinen niistä hyvistä junista, joita Romaniassa ei nettilähteen mukaan tarvitse välttää.

Minä kävin palauttamassa Bukarestin keskustasta löytyneen Visa Electronin brasovilaiseen pankkiin. Ei ollut helppo tehtävä löytää paikkaa, joka huolisi talteen otetun kortin itselleen, mutta lopultahan se onnistui. Tuli hetkeksi hyvän ihmisen fiilis.

Minä kävin Draculan linnassa. Se oli ihan hieno, mutta en nähnyt Draculaa. Vampyyrien sijasta jouduin taas hyttysten hyökkäyksen uhriksi. Lokakuun lopun lämpötilat ovat täälläpäin maailmaa vähän korkeampia kuin Oulussa.

Minä näin tuttuja leiriltä sattumalta kolmesti. Kerran metrossa, kerran keskustassa ja kerran Bukarest - Brasov -junassa.

Joku muu oli siellä aina mukana kyllä tekemässä näitä juttuja, kiva kun oli seuraa, muutakin seuraa kuin blogi. Huomenna yritän palata normaaliin arkeen ja alkaa kirjoittaa selkeämpiä ja teemallisia bloggauksia joka päivä. Toivottavasti jaksatte vielä pari teksti lukea ennen kuin suuntaan lauantaina kohti kotia. Ja korvaukseksi bloggaamattomudestani pari kuvaa. Lisää seuraavassa numerossa tai joskus ainakin.


perjantai 16. lokakuuta 2009

Syksy Bukarestissa


Viime päivät Bukarestissa on myrskynnyt. Enkä puhu vain siitä, kun huomasin kasvaneeni miekkailuhousujeni kokoa isommaksi.

On tullut syksy. Polttava aurinko väsyi aina vain paistamaan ja piiloutui kylmän pilviverhon taakse jättäen palvojansa odottamaan keväistä paluuta. Bukarestin pureva tuuli viheltää pattereiden, ilmastoinnin ja viemärien äänet kuulumattomiin. Puut luovuttavat lehtensä tuulen huomaan, jotta se voisi arvokkaasti laskea kullanvärisen aarteensa suurkaupungin katujen varsille ja puistojen nurmille. Ihmiset kaivautuvat komeroihinsa etsimään yhä lämpimämpiä ja lämpimämpiä vaatteita avuksi taistelussa ristivetoa vastaan. Ikkunat pahoittelevat, kun eivät osaa pitää lämpöä hotellin sisäpuolella; mutta eiväthän ne ole tottuneetkaan muuhun kuin helteeseen.

Itäeurooppalaiset eivät uskalla lähteä viimaan ja tuiskuun. Syysmarkkinat pistivät pillit pussiin, ja myyjät kojuineen katosivat. Suomalainen saa yksin vaeltaa synkkiä katuja, mutta jopa Suomalainenkin tarvitsee talvitakin tai ainakin sadetakin.

Suomalainen ei kuitenkaan juuri nyt kärsi syysmasennusta. Hän tietää, että kaukana pohjoisessa on syysloma. Suomalainen pukee sadetakin päälleen ja lähtee hakemaan vierailemaan tulleen syyslomalaisensa lentokentältä.

Eikä hän voi luvata päivittää blogia ihan joka päivä enää.

torstai 15. lokakuuta 2009

Elämän muutokset

Kävin kampaajalla. Kävelin sieltä ulos aivan eri näköisenä kuin olin kaksi kuukautta sitten. Ette varmaan tunnistaisi minua nyt.

Kampaajalle mennessä minulla oli kiharat mustat hiukset. Kävelin kampaajalta pois ruskeiden suorien hiusten kanssa. Se ei kuitenkaan ollut suurimpia ulkonäkömuutoksia.

Varsinaisesti huomasin muuttuneeni, kun kampaaja kysyi muuten vaan, olenko raskaana ja paljonko poltan päivässä, kun ihoni on niin huonossa kunnossa. Loukkaannuin kieltämättä aika lailla, kun kampaaja kehtasi tehdä ulkonäöstäni tuollaisia aiheettomia päätelmiä.

Järkytystäni lisäsi se, että olin juuri itse säikähtänyt peilissä näkyvää vampyyriä. Edellisellä viikolla olin ihmetellyt romanialaista kokoluokitusta, kun kaupassa piti sovittaa muutamaa numeroa isompia paitoja kuin koti-Suomessa.

Aloin miettiä, onko ongelma romanialaisessa asiakaspalvelukulttuurissa vai pitäisikö tästä huolestua. Kampaajalta päästyä piti sovittaa miekkailuhousuja, joita ei ole tullut käytettyä pariin kuukauteen. Eivätpä nuo menneet lähellekään. Juustoon ja muroihin pohjautuva ruokavalio on siis tehnyt tehtävänsä ja auttanut minua keräämään muutaman ylimääräisen kilon ja hankkimaan jokaisen kuviteltavissa olevan vitamiinin puutoksen.

Tietenkin sitä on muuttunut myös monien muiden asioiden kuin vaatekoon osalta, vaikka ne positiiviset muutokset eivät päällepäin näkyisikään.

Olen kerännyt yhden uuden kaupungin muistoihini, vaikka en vieläkään osaa löytää tietäni edes vanhaan keskustaan.

Muutamat erilaiset kulttuurit ovat myös tulleet vähän tutuiksi. Omasta kulttuuristani taas olen oppinut arvostamaan kaurapuuron ohella monia asioita.

Miekkailusta ja valmentamisesta olen oppinut varmasti paljon. Sehän se tärkeintä onkin, sitä vartenhan minä täällä olen. Kotona sitä varmasti vasta huomaa, mitä on oppinut, kun pääsee soveltamaan oppimiaan asioita käytäntöön.

Tosin niin kauan kuin miekkailuhousut eivät mene jalkaan eikä kunto riittää kokonaiseen miekkailuotteluun, uusista opeista ei taida minulle olla kauheasti hyötyä.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Muiden kulttuurit

Jo kaksi viikkoa odottamani uintikerta oli peruttu eilen. Näinhän ei saisi sanoa julkisessa blogissa, mutta ei tätä nyt muuten voi kuvata: vitutti. Aivan saatanasti.

Syy perumiselle: maassa vallitsee epävirallinen hätätila. Celsius-lukemat ovat laskeneet kymmeneen viimeisten kuuden viikon hellekelien jälkeen. Joten emme voi mennä uimaan samassa pihapiirissä sijaitsevaan uimahalliin; voisimme vaikka vilustua.

Pakko oli urputtaa ruokapöydässä siitä, että meillä kotona minä kyllä menisin pyörällä seitsemän kilometriä uimahallille, vaikka olisi kolmekymmentäviisi astetta pakkasta. Ja avannossakin voi aivan hyvin uida, perkele.

Olisin kyllä niin tarvinnu uintipiristystä. Ihan ihmeellisiä kulttuurishokkeja on mahtunut pariin viime päivään jo liikaa.

Viikonloppuna ilmeisesti ihmisillä alkoi kärsivällisyys viimein loppua, kun koko Itä-Euroopan delegaatio kävi vuorotellen haukkumassa kasvissyöntini maailman typerimmäksi asiaksi. Hollantilainen ja britti ymmärsivät kun selitin etiikasta ja maataloudesta, muille puheeni olivat hepreaa. Kasvissyönti ei taidakaan olla ihan suosituimpia juttuja Romaniassa, kun keittiö esittelee minulle kasviksina milloin pekonia ja milloin kinkkusalaattia.

Lienee tarpeetonta edes sanoa, että täällä ei kierrätetä metallia tai muovia tai paperia, pulloista puhumattakaan.

Luontokappaleita ei muutenkaan kauheasti taideta Itä-Euroopassa arvostaa, kun kerran Moldovassakin kuulemma ajellaan koirien päälle samaan tyyliin kuin meillä tallotaan muurahaisia.

Myös ihmislajin arvostus tuntuu olevan joidenkin silmissä aika alhainen. Puolella ihmisistä on pullat melko epätasa-arvoisesti uunissa, jos kroatialaiset ja romanialaiset täällä edustavat omien maamiestensä yleistä kantaa. Aamuinen keskustelu thaimaalaisen yhteiskunnan paratiisinomaisuudesta särähti pahasti suomalaisnaisen korvaan.

Toki miehet ovat miehiä, ja ehkä pahiten naisia loukkaavat kommentit pitäisi vain kuitata huumorilla. Kuitenkin vähän ehkä kertoo sekin, että moldovalais-romanialainen pariskunta on viiden viikon seurustelun jälkeen jo perustamassa perhettä. Mikäs siinä, kun miespuolinen osapuoli on maailmanmestari, niin naispuolinen voi rauhassa keskittyä lapsiin ja hyvältä näyttämiseen.

Olen kyllä hirvittävän ilkeä nyt. Tutkiskelen asioita kapeakatseisesti kuvitellen ammentavani näkemyksiäni jostain hienosta länsimaisesta kulttuurista. Vaikka oikeasti olen Suomesta.

Oikiasti vain tympii, kun en päässyt uimaan. Ja kiukuttaa, kun en saa samaa ruokaa kuin kotona. Enkä voi edes puhua suomea kenellekään. Ja kahvikin on erilaista ja siis pahempaa. Ja ottaa päähän, kun aina ja aina jatkuva opiskelu on ihan turhaa, kun en siltikään ole yhtä nätti kuin thai-naiset.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Ammattilaisjunnuja

Puhuin yksi päivä kolmetoistavuotiaan romanialaisen miekkailijatytön kanssa. Tyttö on kotoisin toisesta kaupungista, mutta treeniakaudet hän asuu meidän hotellissamme ja harjoittelee joka päivä.

Näitä huippujunioreita ei kovin montaa olekaan. Samat tyypit kuitenkin ovat salilla jatkuvasti. Mitään harrastelijoita ei ole olemassakaan, ainakaan täällä; kuulin kyllä villejä huhuja, että jossain päin kaupunkia voisivat myös aikuiset harjoitella, jopa kilpaurheiluiän jälkeenkin. Tämän paikan harjoittelijat ovat kuitenkin rautaisia ammattilaisia, olivatpa he kolmetoista-, kuusitoista- tai kuusivuotiaita (ja kyllä, pienimmät miekkailijat todella ovat puolet aseidensa koosta).

Valtio syytää rahaa miekkailuun. Kisamatkoista, varusteista tai harjoittelusta ei romanialaisten lapsosten tarvitse maksaa. Päinvastoin, urheilu on loistava keino kiertää maailmaa ja hankkia vähän elintasoa ja statusta.

Kuten hollantilainen Chris sanoi: Länsimaissa urheilijan pitää tehdä jotain oikeaa. Täällä urheilu on jotain oikeaa.

Minä sitten olen kai sitten liian länsimainen, kun en ihan täysin tajua. Vieläkään, vaikka jo aikaisemminkin olen aihetta blogissani käsitellyt. En vain pääse yli tästä urheilukulttuurishokistani.

Mitä jos nämä tytöt tajuavat vanhempina ja viksumpina haluavansa tehdä jotakin muuta? Vaikka opiskella? Jos asuu miekkailuhallin yläkerrassa, onkohan sellainen mahdollista? Ovatko nämä tytöt tarpeeksi itsenäisiä päättääkseen elämästään itse, nyt tai parikymppisinä?

Tai mitä jos jotain tapahtuu? Ehkä vielä parikymppisenä onkin helppo kehitellä jostain uusi ammatti, kun hajonnut polvi estää pärjäämästä urheilun huipputasolla, joka kuitenkin taitaa olla se ainoa kelpaava taso. Mutta jos on uhrannut elämänsä miekkailulle, mitä sitä sitten tekee, jos se aika todennäköinen onnettomuus tapahtuukin muutaman vuoden liian myöhään?

Ehkä vähän liioitelen. Toivottavasti näillä nuorilla naisilla on koulutusjutut kunnossa tai ainakin jokin plan B, kuten rikas perhe/poikaystävä/kummisetä/miesystävä.

Ehkä olen vähän kateellinen, kun nämä tytöt ovat 13-vuotiaina parempia kuin allekirjoittanut suomalaisvanhus ikinä. Ainakin tyttöjen uhrautumista on ihailtava, oli se sitten suunniteltua tai ei.

maanantai 12. lokakuuta 2009

Hit music only

Eilen ruokalan radiossa soi kamalin ikinä kuulemani biisi. Siinä nainen jankkasi monotonisella ja epävireisellä äänellä “I'm a Miami Bitch, I’m a Miami Bitch, I'm a Miami Bitch.”

Toivottavasti kappaleesta ei tule uutta hittiä. Sillä hitit soivat täällä jatkuvasti. Samat pari kappaletta pyörivät radiossa ja MTV:llä ympäri vuorokauden. Ja alan jo olla asiantuntija, mitä niihin biiseihin tulee, sillä Tanja popittaa kamalaa hittipaskaa yöt ja päivät.

Varmaan suuri osa kappaleista pyörii non stoppina Suomessakin tällä hetkellä. On jotakin jostain Burning lovesta ja sitten on Hannah Montanaa rallattelemassa. Suomessa niitä vaan ei olisi pakko kuulla. Ihanaa, kun ei omista televisiota.

Sitten joskus soi myös Basshunter. Se onkin antanut aiheen yrittää uskotella muille, että Boten Anna ei kerro veneistä. En ole onnistunut vakuuttamaan.

Paljon pyöritetään myös Romanian omia renkutuksia. Yhden kipaleen nimi on Russian Girl. Se on aivan kamala. Sitten on joku kappale, jossa lauletaan Puppeteista tai jostakin semmoisista. Se taas on totaalisen paska.

Kaikkein kamalinta MTV:n sontaa ovat kuitenkin reality-ohjelmat. Ne kaikki keskittyvät parinvalintaan. Ohjelmien ideat ovat käsittämättömiä: äidit käyvät tytärtensä puolesta treffeillä tai vanhemmat valitsevat lapsosilleen uudet puolisoehdokkaat entisten tilalle. Kaikkein hirvein on ohjelma, jossa joukko naisia kököttää bussissa ja käy vuorotellen treffeillä äijän kanssa. Heti kun heppu kyllästyy tyttöön, hänen tarvitsee vain huutaa “NEXT!” ja seuraava neito jo kipittää paikalle. Yleensä treffit kestävät korkeintaan puoli tuntia, mutta toisinaan äijä huutaa seuraavaa jo nähdessään pullean/lättäjalkaisen/kaljun/silmälasipäisen/meksikolaisen naisihmisen astuvan ulos autosta.

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Leirin muoti

Treenien jälkeen yleensä läsähdän hotellin kakkoskerroksen aulassa sijaitsevaan tietokonenojatuoliini. Kovin monessa hotellissa en istuskelisi julkisissa tiloissa hikisessä t-paidassa naama punaisena.
Siinä sitten haisevana tuijotan ruutua ja moikkailen ohikulkijoita, jos ne ovat tuttuja. Muita vain mulkoilen. Sitten lopulta raahaudun suihkuun, kun aikani olen käyttänyt omalla paikallani haisemiseen.

Suihkuun raahautuminen kahdesti päivässä onkin sitten melkein ainoa asia, mitä täällä jaksaa ulkonäkönsä eteen tehdä. Koitan olla urheilija, ja se käy tekosyyksi tyylittömyydelle. Verkkareissa ja treenipaidassa saattaa hyvinkin lähteä kauppaan, ja kaupungillekaan mennessä ei tarvitse kuin ehkä se paita vaihtaa. Oulussa ei tulisi mieleenkään käyttää samoja kamppeita kaksissa harjoituksissa, mutta täällä laiskuus pestä pyykkiä menee epäolennaisten asioiden edelle. Meikkiä ei oikein jaksa käyttää, aurinkolasit pelastavat ja piilottavat.

En onneksi ole ainoa, joka ei täällä jaksa panostaa imagoonsa. Edes Mirna (“Pamela Andersson”) ei viitsi aina meikata ulos mennessäänkään. Meitä ei yhtenä lauantaina edes huolittu hienoon diskoon, kun näytimme liian urheilullisilta: John ei ollut saanut aikaiseksi vaihtaa verkkareita asiallisempiin housuihin.

Vaikka muuten täällä voi näyttää kuinka urheilulliselta tai tyylittömältä tahansa, kukaan ei käytä seuraverkkareita treenien ulkopuolella. Ehkä filosofoin liikaa, mutta luulen, että kukaan meistä ei jaksa olla miekkailija enää treenien ulkopuolella.

lauantai 10. lokakuuta 2009

Kielivaikeuksia

Tänä aamuna koitin saada huonetoveriani Tanjaa heräämään, kun sellaista palvelusta minulta kerran oli pyydetty. Tai niin luulin, kunnes sain herättelyihini äkäisen vastauksen “I told you NOT to wake me up”.

Näitä väärinkäsityksiähän sattuu. Eilen totesin aulan ohi kävellessäni vain ottavani yhden keksin ja sitten meneväni nukkumaan, kun olen selvästi tulossa sairaaksi. “Oh, you went for pizza” oli Diman vastaus. “Why don’t yo want to eat?” kysyi Vesna ja jatkoi: “Aa, how do you know it is getting cold this night?”.

Ehkä brittiaksenttini hämää: Markon makedonialainen tyttöystävä totesi, että hänen on vaikea ymmärtää minun, Johnin ja Chrisin puhetta, kun meillä on niin voimakkaat brittiaksentit. Johnille se sallittakoon kansallisuuden vuoksi, ja Chrisilläkin on englantilainen tyttöystävä. Minun kohdallani kyse taitaa olla hienosta nimityksestä epäselvälle möngerrykselle. Alan käyttää brittiaksenttia selityksenä myös sille, kun joku ei saa selvää suomenkielisestä puheestani, ja ehkä samalla tekosyyllä voin perustella epäselvät tekstitkin.

Meitä englannin puhujia on täällä monen tasoisia. Mirna, Darko, Chris ja John puhuvat englantia täydellisesti; ukrainalainen Sergey taas ei osaa englantia lainkaan. Me muut olemme sitten jossain siinä välissä.

Hauskin tapaus oli syyskuun kouluttaja, venäläinen Alec. Hänen luentonsa olivat täynnä hauskoja virheitä mutta myös tuskastuttavia ymmärtämisvaikeuksien hetkiä. Uusi kouluttaja Shevchenko taas vaikenee heti ja kyselee muilta venäjäntaitoisilta apua joka toisen lauseen kanssa.

Romanialaisten juniorien valmentamisessa täytyy käyttää elekieltä. Lapsoset vain nyökkäilevät selityksilleni ja sitten kuitenkin tekevät aivan eri juttuja kuin käskin. Yksi tosin puhuu loistavaa englantia, mutta muille taidan jatkossa selittää suomeksi.














“Daa daa daa, en ymmärrä, daa daa daa, en kuuntele.”


Treenien ulkopuolellakin keskusteluissa harvemmin liikutaan samoissa aihepiireissä. Mutta eipä tuolle ole niin väliä. Kunhan muistaa tarkistaa sovitut kellonajat moneen kertaan ja monelta eri taholta.

perjantai 9. lokakuuta 2009

Matkalla materialistin kanssa


Tältä se siis näyttää. Baneasan valtava ostoskeskus, jossa kävin keskiviikkona. Ei sitä kyllä ostoskeskukseksi pitäisi väittää. Se on ostoskaupunki, juuri niin kuin seinässäkin lukee.

Keskustan kauppakeskukset ovat täynnä ylihintaisia myymälöitä. Niitä löytyi myös Baneasasta. Paikassa oli muun muassa Glam Street ja Style Street -nimiset ostoskadut. Kävelin jonkin matkaa hienostokatuja pitkin katsellen ostoskeskusta koristavia suihkulähteitä, patsaita ja antiikkisohvia. Sitten kuitenkin etsiydyin pois ennen kuin vartija tulisi heittämään minut pois olemukselleni sopimattomalta osastolta.

Kauppakeskuksessa oli kuitenkin ihmisläheisempiäkin osioita. Löysin kohtuuhintaisia kauppoja kaikilta mahdollisilta aloilta. Join tuoreista hedelmistä tehdyn pirtelön. Kadehdin pikkutyttöä, joka uskalsi mennä vohvelikojun luo hakemaan maistiaisia ja ihastelemaan tuoksuvia herkkuja.

Harmittaa, kun en voi esitellä paikasta enempää kuvia. Kameran akku loppui heti ensimmäisen otoksen jälkeen, kun en taaskaan ollut muistanut sitä ladata.

Kohta loppui puhelimestakin akku, mistä hieman huolestuin keskellä vierasta paikkaa. Käteinen raha oli loppunut jo menomatkalla, kun törmäsin kivaan pikku ostoskeskukseen. Sitä piti siis nostaa lisää, vaikka hotellilla olisi ollut kasa ilman pankin palvelumaksuja vaihdettuja leitä.

Onneksi myös aika loppui kesken. Muuten olisi nopeaa loppunut pankkitililtä rahat, kaupasta tavarat ja matkalaukusta tila.

Olen vähän huono aina muistamaan muitakin asioita kuin laturin hyödyntämisen. Baneasan tapaisissa ihmeellisissä ja kiehtovissa paikoissa unohdan helposti, että oikeastaan vastustan kerskakulutusta ja käyttäisin rahani mielummin vaikka matkustamiseen tai muihin ei-materiaalisiin asioihin. En kuitenkaan voi kieltää, etteikö sisäinen materialistini olisi nauttinut suunnattomasti saadessaan minut ostamaan kivoja asioita ympärilleni Baneasasta muistuttamaan.

torstai 8. lokakuuta 2009

Hintavertailua

En nyt aio kirjoittaa koko bloggausta ruokateemasta, mutta palataanpa eiliseen aiheeseen vähäksi aikaa: lounaaksi kävin hakemassa jyväleipää ekokaupasta. Se maksoi noin euron.

Täsmälleen saman leivän hinta on supermarketissa viisitoista senttiä. Supermarkettia kannattaa muutenkin suosia, ainakin taloudellisesta näkökulmasta katsoen. Pullo kohtalaista viiniä maksaa puolitoista euroa; baarissa gin tonic kustantaa vitosen. Suurimman osan hedelmiä kilohinta jää supermarketissa alle euron; pikkukaupassa karhunvadelmista saa pulittaa reilut 55 euroa kilolta.

Myös takseissa on eroa: halvimmilla matkustaa 25 sentin kilometrihinnalla, kun taas kalleimmissa saa maksaa kilometrin ajelusta jopa euron.

Matkalla ekokauppaan tuli katseltua myös vaihtokursseja. Nekin vaihtelevat, paikasta ja päivästä riippuen. En ole ennen tajunnutkaan, kuinka paljon rahaa voi haaskata vaihtamalla rahansa väärässä paikassa.

Vertaillaanpa hieman humanistin matikalla. Oletetaan, että vaihdan kerralla opiskelijan kahden kuukauden ensisijaiset tulot Romanian rahaksi. Viidensadan euron opintoraha voi olla hyvinkin vaihteleva määrä leitä. Valitaan lähtökohdaksi vertailuun tämän hetkinen kurssi hotellia lähimmässä vaihtopisteessä.

Jos olisin vaihtanut rahani viime viikon kurssilla, olisin menettänyt kuusi euroa.

Jos olisin nostanut rahat tililtä suoraan leinä, olisin menettänyt vajaa parikymppiä.

Jos olisin vaihtanut Forexilla, olisin menettänyt neljäkymppiä.

Jos olisin vaihtanut rahani Piata Romanan huijauspaikassa, olisin menettänyt seitsemänkymmentä euroa.

Toisaalta, jos en kuvittelisi tarvitsevani jogurttia, jyväleipää ja hedelmiä monipuolistamaan ruokavaliotani, säästäisin kahdessa kuukaudessa aika monta sataa euroa. Aika paljon leitä olisin säästänyt myös, jos en olisi eilen eksyny valtavaan ostoskeskukseen. Siitä reissusta sitten lisää huomenna.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Ruuasta taas

Viimeisen parin päivän ajan ruokailuhetket ovat olleet katastrofaalisia. Joka kerta minulla on tuotu liharuokaa. Yli viiden viikon jälkeen alan olla niin turhautunut, että en ole jaksanut muuta kuin istua ja näyttää vihaisen surulliselta. Lopulta joku romaniantaitoinen on pyytänyt minulle kelpaavaa ravintoa, ja olen saanut jotain kasvisevästä: eilen tomaatteja, tänään kaalia.

Katastrofissa on kaksi ainesta: kasvissyöjä ja romanialainen ruokakulttuuri.

Minun kannaltani ongelma on siinä, että tarvitsisin oikeasti vähän monipuolisempaa ruokaa. Enkä haluaisi joka kerta pyytää uutta annosta kun eteeni kiikutetaan paloja possusta tai osia naudasta. Uuden annoksen pyytäminen tuntuu vastenmieliseltä jo siksikin, että tiedän toisella yrityksellä saavani joko raakaa kanaa, pelkkiä tomaatteja tai lautasellisen samaa lihaa eri muodossa.

Ravintolan kannalta ongelma on tietenkin siinä, että yksittäisen ruoka-annoksen valmistaminen kasvisaineksista on hankalaa. Lisäksi keittiössä hyörii eri päivinä eri ihmisiä, joille osalle viisi viikkoa ei riitä jokapäiväisten toiveideni muistamiseen. Henkilökunnalla tuskin on kokemustakaan kasvisruokien valmistuksesta, joten vaatimuksiani on varmasti aika hankala täyttää.

Tunnen itseni kamalaksi elitistiksi erityistoiveineni. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että en voi kahta kuukautta elää syömällä lihaa, ranskiksia ja riisiä, kun mikään niistä ei ennen ole ruokavaliooni kuulunut.

Olenkin yleensä päivittäin kipittänyt kauppaan ostamaan maustamatonta jogurttia, tuoreita hedelmiä ja jyväleipää. Niistä kuvittelen saavani vitamiineja ja proteiineja. Herkkuni syön yksin huoneessani huonon lounaan jälkeen, tai hätätilanteessa puputan evääni jo kaupan pihalla.

Kasvisruokavaliotani ei voi perustella millään eettisillä syillä enää. Jogurttipurkkini nököttää valtavassa F-energialuokan jääkaapissa. Roskakori täyttyy hedelmien pakkausten muovijätteistä. Kinkun palat menevät lautaseltani suoraan roskiin. Minun ja ravintolahenkilökunnan lisäksi luontokin pääsisi helpommalla, jos mussuttaisin hyvällä omallatunnolla Helunoita ja Mustikkeja.

Terveellinen kasvisruoka kuitenkin tekee minut iloiseksi. Kun toiset syövät suklaata, minä haluan itsekkäästi saada makunautintoni persikoista ja kurpitsansiemenistä leivän päällä.

tiistai 6. lokakuuta 2009

MM-kisat

Miekkailun MM-kisat eivät voi olla näkymättä miekkailuleirillä. Kisakatsomo päivystää on line -tuloksia pakkautuneena nopeimman tietokoneen ääreen ja vedonlyönti voittajista käy kuumana.

Suomessa kisoja ei tulisi varmaan seurattua lainkaan, mutta vaikka olisinkin vannoutunut penkkiurheilija, eivät kisat voisi millään tuntua olevan näin läsnä. Melkein kaikilla kurssilaisilla on joku tuttu kisaamassa. Hotellissamme puhelimet piippaavat tekstiviestejä, joissa heikosti suoriutuneet miekkailijat selittelevät epäonnistumistensa syitä. Paremmin pärjänneet miekkailijat taas voivat lukea kisakatsomon terveiset Facebookista. Mirna ja Tanja odottavat kovasti poikaystäviensä palaamista kisamatkalta ja jännittävät näiden puolesta.

Eikä tässä seurassa tietenkään ole vain hyvien miekkailijoiden tuttuja, osaavat nämä ihmiset itsekin pitää miekkaa käsissä aika vakuuttavasti. Joukossa on maajoukkuevalmentajia ja entisiä huippu-urheilijoita. Uusi kouluttajamme, Dmitry Schevchenko, on kerännyt puolessa tunnissa kerrottavan ansiolistan, johon kuuluu muun muassa kultamitaleja sekä MM-kisoista että olympialaisista. Kansallisia mestaruuksia on yli puolella tästä porukasta.

Toki minullakin on muutama hassu mitali kansallisista mestaruuskisoista, mutta niitä ei tulisi mieleenkään mainita tässä seurassa. Nämä ihmiset kyllä tietävät, että minä en ole mitenkään erityisen hyvä miekkailija. Mitalini kertovat enemmän suomalaisen kuin oman miekkailuni tasosta.

Ovathan julkkiksetkin (yleensä) ihan tavallisia ihmisiä, eivätkä huippu-urheilijatkaan kovin kummallisia tapauksia voi olla. Silti on vähän hassua pysähtyä ajattelemaan asiaa.

Korttia kanssani pelaava heppu on joskus ollut maailman paras miekkailija. Lautaseni ylimääräisistä ruuista tyhjentää urheilija, jolla on maailmancup-pisteitä. Minulle esitetyissä kuvissa esiintyvät känniset ihmiset ovat virallisia tuomareita iltana ennen kansainvälisiä kisoja.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Possunuhaa odotellessa

Oulun kaupungin sivuilta (http://www.oulu.ouka.fi/Tiedote.asp?ID=13449) luin, että sikanuhaa ei juuri Oulussa ole.

Possunuha on toki ollu ajatuksissani täälläkin, vaikka pikku hiljaa se on meinannut unohtua. Eihän sitä ole juuri mainittu niissä suomalaisissa medioissa, joita seuraan (lue: Kalevan ja Hesarin nettisivuilla). Romanialaisista tiedotusvälineistä minulla ei ole kovin kummoista kuvaa, eivätkä nekään ole onnistuneet informoimaan minua tuosta maailmanlopun taudista.

Sillä maailmanlopun tautihan se oli vielä silloin, kun Suomen jätin taakseni. Yleensä koitan välttää liittymästä joukkohysteriaan, mutta H1N1 alkoi jo kuulostaa oikeasti uhkaavalta tapaukselta. Pelkäsin, että kahdessa kuukaudessa kaikki suomalaiset tuttuni ehtisivät kuolla epidemiaan ja olin täysin varma, että ellen ehdi sairastaa sikainfluenssaa Oulussa, se iskisi minuun Bukarestssa. Lentokoneessa vieressäni istuvat maskiasuiset aasialaismiehet eivät lainkaan helpottaneet paniikkiani.

Enkä ole saanut matkallani edes vatsatautia, vaikka siitä ainakin olin täysin varma.

Keripukki ja muita kivennäisaineiden puutostiloja varmasti minulta löytyy, kun kahteen kuukauteen en ole syönyt juuri muuta kuin kanaa ja senkin olen jo alkanut jättää lautaselle. Huolimatta ranttuudestani olen lihonut täällä, kun liikuntamääräni on vähentynyt huomattavasti: terveysriski sekin. Jalkakin on vähän meinannut kiukutella, ehkäpä tätä massaa alkaa olla liikaa.

Pahin terveysongelmani on ollut voimakas allerginen reaktio hyttysenpuremista johtuen. Se tosin olikin paha ongelma, ja muutuin aivan punaiseksi ja pilkukkaaksi. Onneksi oireet alkavat jo vähentyä, kunhan vain muistan napsia tablettia ahkerasti. Ja onneksi Johnilla on sama ongelma, niin ei aivan kamalaksi oloaan kehtaa tuntea.

Mutta ei tosiaan sikanuhaa. Kaikki hyvin. En jaksa enää edes kaivella käsidesipulloa laukun pohjalta, jos jotakin satun kaupungilla syömään.

Tosin viimeiset päivät olen ollut kauhean väsynyt ja voimaton. Niinhän sitä sanotaan, että terveydellään ei saisi retostella.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Tylsimykset

Nukuin tänään kahteentoista. Siis jotain yksitoista tuntia. Kahdeksalta huonetoverini Tanja koitti herätellä minua, ja yhdeksältä hän saikin minut raahautumaan aamiaiselle, mutta sen jälkeen kömmin takaisin kovaan sänkyyni. Aamulla selkä oli kipeä. Mutta sainpahan nukuttua pitkäaikaisia univelkoja pois.

Olinkin jo viikon kerännyt väsymystä. Viime viikon lauantaina tuli laitettua nukkumaan aamuseitsemältä. Maananataina olin evakossa aulassa aamuyöhön saakka, kun Tanjalla oli vieraita. Sillä aikaa huoneeseemme oli tullut sääskiä, joten tiistaina en saanut nukuttua kipeiden hyttystenpuremien vuoksi. Muuten olen sitten vain jumittanut koneella liian pitkään. Ja aamulla on aina pitänyt reippaana olla hereillä.

Eilen tuli kuitenkin nukuttua pitkät yöunet, kun kaivauduin peiton alle yhden aikoihin. Päivä oli lähes kaikille muillekin viikon rauhallisin - huolimatta siitä, että lauantai on oikeastaan ainoa vapaamme, kun vain aamulla on treenit ja sunnuntaina saa nukkua pitkään. Vain pari tyyppiä lähti illalla onnekin baariin hortoilemaan. Muut nökötimme koko päivän paikoillamme tietokoneiden ääressä, emmekä saaneet aikaiseksi raahautua edes elokuviin niin kuin olimme suunnitelleet. Jopa Mirna lupasi jo etukäteen, että lauantai on ainoa ilta, kun hän ei aio juoda mitään. Eihän se lupaus nyt aivan pitänyt, kun minä tarjosin kirsikkalikööriä ja Markolla oli jotain makedonialaista juomaa. Mutta melkein.

Vähän hävettää viettää kaikki aika aina sisätiloissa. Ulkona on kuitenkin iso kaupunki kutsumassa seikkailuun. Hotellissa on päälle kaatuvat seinät.

Kehnoksi puolustukseksi tylsyydellemme esitän sen, että ulkona satoi kaatamalla. Niin kuin aina vapaina hetkinämme sataa. Huolimatta siitä, ettei Romaniassa oikeastaan koskaan muulloin sadakaan. Ja netissä oli MM-kisojen tulosseuranta livenä.

lauantai 3. lokakuuta 2009

Vanhan naisen ilonhetkiä

Kun pojat pelasivat jalkapalloa treenien alkulämmittelyksi, minä yritin houkutella Mirnaa lättkimään sulkapalloa kanssani. Seurakseni kuitenkin ilmestyi noin kuusitoistavuotias romanialaispoika.

Poika vaikutti ihan kivalta ja kohteliaalta ja pyyteli anteeksi mokaillessaan lyöntejä. Pelikaverini myös kyseli hyvällä englannilla, mistä olen kotoisin (vaikkei Suomea tainnut tietääkään) ja millä aseella miekkailen ja mitä olen Romaniasta tykännyt.

Ilmeisesti kuitenkin pojat ovat poikia. Kun vähän aikaa ehdimme pelata, poika innostui jo kikkailemaan pallon kanssa. Pelkäsin vähän ohi kulkevien pikku miekkailijoiden puolesta ja turhauduin, kun teini tahallaan löi pallon ulottumattomiini. “JUMP!”

Lopulta poika pyysi, että voitaisiinko jo lopettaa sulkapallo. Haha. Väsytin sen. Tosin ehkä minulla ei ole uskomattoman hyvä kunto, vaan ehkä tylsistytin pojan lyhyillä vastauksillani ja huonoilla pelitaidoillani. Ihan sama. Voitin teinipojan. Jei. Niin sen kuuluu mennä.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Etelän lämmössä


Huomasin, että olen blogissani kokonaan sivuuttanut erään varsin suomalaisen aiheen. Syynä siihen on se, että sitä aihetta ei oikeastaan ole tarvinnut miettiä täällä Bukarestissa. Toivottavasti en tuota pettymystä: se aihe on sää.

Sää on nimittäin joka päivä sama. Päivällä on noin kolmekymmentä astetta, illalla mukavasti parikymmentä astetta ja yöksi viilenee noin kymmeneen asteeseen. Kerran on satanut kaatamalla, kerran on vähän ripotellut vettä.

Voikohan sieltä koti-Suomesta edes tajuta, miten jossakin voi olla vielä lokakuussa kolmekymmentä astetta? Minä en ainakaan kykene ymmärtämään, että ovesta ulos mennessä voisi olla pakkastakin, niin kuin jossain kaukaisessa Oulussa varmaan jo alkaa olla.

Kolmekymmentä astetta on minulle vähän liikaa, mutta iltaisin on kieltämättä hieno kävelyilma. Puistoissakin kasvaa tällaisessa syyshelteessä kaikenlaisia juttuja, joista minä tykkään. Tammipuita ja riikinkukkoja ainakin.

Toisaalta vähän toivoisin sään viilenevän. Kun kuitenkin otin mukaan ison, painavan ja tilaavievän talvitakin. Niin olisi sitä kiva käyttääkin. Ja kunnon pakkanen tappaisi sääsketkin.

Tällä kertaa lopetan blogitekstin ajoissa. En halua ärsyttää. Tiedän, että Oulussa jo rapataan auton ikkunoita ja puistoissakin kasvaa vain vaivaiskoivuja ja puliukkoja.

torstai 1. lokakuuta 2009

Bukarestin liikennekulttuuri

Ensimmäinen kokemukseni bukarestilaisesta liikenteestä oli autokyyti hotellille. Oli yö, ja kansallisen miekkailuliiton edustaja haki minut lentoasemalta. Liikennettä ei kauheasti ollut, ja auto ajoi kahden kaistan välillä ja keskellä miten sattui. Sen jälkeen olen ollut kerännyt kokemusta monenlaisista bukarestilaisista kulkutavoista.

Muutaman muunkin yksityisautonkin kyydissä olen istuksinut. Kukilla, romanialaisella kouluttajalla, on pikkuruinen auto - niin kuin isoilla miehillä aina. Kukin kyydissä en kuitenkaan pelännyt henkeni puolesta, vaikka turvavyö ei toiminutkaan. Kun sullouduimme jonkun random tyypin ruosteiseen pakettiautoon ja matkasimme Kukin loma-asunnolle, olin jo enemmän huolissani auton pohjan kolahdellessa kuoppiin tiessä.

Huolta ei vähentänyt ollenkaan se, että Bukarestin tiet ovat kauheassa kunnossa ja jatkuvassa remontissa.

Taksit ajavat ainakin ihan yhtä varomattomasti kuin ensimmäinen kuskinikin ajoi henkilöautoaan. Suuri osa takseista on myös pimeitä ja veloittavat moninkertaista hintaa. Johniltahan myös mystisesti katosi lompakko taksissa, ja myöhemmin taksikuski yritti sen avulla kiristää turistilta lunnaita. Kuitenkin pimeätkin taksit ovat suomalaiseen hintatasoon nähden älyttömän halpoja, ja taksin löytäminen ei koskaan ole ongelma.

Julkiset kulkuneuvot vaikuttavat ihan toimivilta. Metro on siisti ja yhden matkan hinnaksi tulee viitisentoista senttiä. Metroverkosto tosin ei ole kovin laaja ja metroja saa kyllä monesti odottaa melkein yhtä kauan kuin oululaista linja-autoa talvipakkasella. Bussit ovat metroa vähän kalliimpia, ja ainakin ainoan bussikokemukseni mukaan täyteen sullottuja.

Jos ei halua käyttää moottorikulkuneuvoja, voi aina liikkua hevosrattailla. Ainakin Snagovin pikkukaupungissa se vaikutti melko yleiseltä tavalta kulkea paikasta toiseen.

Pyöräilijöillekin löytyy yleensä kaduilta omat kaistat. Kovin harvan olen nähnyt olevan tarpeeksi hullu uhmaamaan henkensä polkemalla tässä kaupungissa, jossa autoilijat eivät oikeastaan ymmärrä kaistojen ideaa.

Jalankulkijan päälle ajamisesta ei kuulemma saa tuomiota, jos typerä kävelijä ei älynnyt käyttää suojatietä. Suojateitä ei kuitenkaan tarvitse autoilijana ottaa niin kovin vakavasti, sillä jalankulkijan päälle ajamisesta ei itse asiassa yleensäkään saa sanktiota - tästä kuulin jopa esimerkin elävästä elämästä. En kyllä lainkaan ihmettele, sillä aika monta tööttäystä ja keskisormen heristelyä olen saanut osakseni, kun en ole ymmärtänyt, että vihreä valo tarkoittaakin vain “voit mennä tien yli, jos autoilijoita ei huvita”.

Toisaalta olenkin ehkä vain aivan toisenlaisen liikennekulttuurin kasvatti. Muut osaavatkin suhtautua Bukarestin liikenteeseen minua paremmin: ainakin Skopjen, Belgradin ja kummallisen Moldovan maan kasvatit eivät tajua ongelmaani. Toisaalta Moldovassahan kuulemma ajellaan autolla koirien päältä. Saan kuulla naljailua siitä, kun en keskustassa olisi halunnut ylittää katua punaisilla ruuhka-aikaan. Kovasti koetan joka kerta selittää, että en minä pelkää sakkoja vaan autoja, mutta minun ongelmaani ei vain käsitetä.

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Romanialaista asiakaspalvelua

Tänään odotin aamiaista vartin. Kun se lopulta tuli, minun annokseni sisälsi meetvurstia ja kinkkutuorejuustoa. Hienoa. Ainoa kasvissyöjä sai vielä tuorejuustonkin kinkun kanssa, kun muiden tuorejuustot oli maustettu herkkusienellä. Onneksi olin varautunut hankkimalla kaupasta jogurttia, jota sitten söin pahojen murojen kanssa. Kahvikin loppui kesken, eikä mehua varten ollut laseja.

Tosin osasin odottaakin pettymyksiä, kun näin työvuorossa olevan tarjoilijan. Se mies vihaa minua. Se mies vihaa kaikkia, mutta erityisesti minua. Ehkä siksi, että olen hankala ihminen enkä syö lihaa. Silti hän aina tuo ensin eteeni liharuokaa. Kun pyydän ruokavaliooni sopivaa annosta, mies murahtaa ja tuo joko kanaa tai pelkkiä herneitä. Monesti kana on ollut raakaa, ja annosta on saanut odottaa ikuisuuden. Kerran mies ei meinannut tuoda minulle ruokaa ollenkaan, vaan murahti, ettei heillä ole kasviksiá. Eihän ruoka täällä koskaan erinomaista ole, mutta muilta tarjoilijoilta saa sentään joskus hedelmiä, vihanneksia ja hyviä muroja. Ei vain tältä.

Eikä muillakaan tarjoilijoilla kovin hieno asiakaspalveluasenne ole, mutta tämä tyyppi on uskomattoman ikävä. Yleensä en mene illalliselle, jos näen miehen olevan työvuorossa. Päiväni menee heti pilalle, kun näen tympeät kasvot ruokalassa.

Ai niin, myös siivoja vihaa minua. Hän tuo minulle aina vain pienen pyyhkeen, kun Tanja saa pienen pyyhkeen lisäksi myös ison kylpypyyhkeen. Mikä minussa on vikana, vai onko se vain se, että olen ulkomaalainen?

tiistai 29. syyskuuta 2009

Katujen kuningatar

Ne, jotka ovat tunteneet minut tarpeeksi kauan, saattavat tietää, että joskus minulle tulee selittämätön kaipuu iltakävelylle. Eilenkin seinät ympärillä alkoivat ahdistaa, joten lähdin tutkimaan tätä kaupunkia, johon olen kuukaudessa tutustunut aivan liian vähän.

Kävelin siihen suuntaan, missä tiesin olevan jotakin. Vasta viikonloppuna olin tajunnut, että aikaisemmin tutkimattomassa suunnassa on kaikenlaista meininkiä puistoista apteekkeihin ja ennen kaikkea ruokakauppa. Olin aikaisemmin päivällä käynyt kaupassa. Vähän kyllä pelotti, kun päivällä parin sadan metrin matkalla onnistuin sekä eksymään että saamaan keski-ikäisen ihailijan ja nyt kello oli kuitenkin jo kuusi ja hämärän tuloon vain tunnin verran aikaa.

Tietoisena suuntavaistottomuudestani koitin erityisen tarkasti kerätä tuntomerkkejä reitistäni. Tiesin kuitenkin unohtavani tulosuunnan jossain vaiheessa varmasti, joten ilahduin metrokyltistä noin parin kilometrin kävelyn jälkeen. Tosin tämä metrolinja oli minulle aivan tuntematon. Niinpä matkustin Piata Victorieille, jonka nimi kuulosti tutulta.

Piata Victoriei oli pelottava paikka. Lähdin seuraamaan isoa katua, jonka varrella oli suurlähetystöjä vieri vieressä. Olen täällä leikkinyt kuukauden urheilijaa, joten nytkin kävelin hiukset rasvaisina ja tyylittömissä vaatteissa arvostelevan näköisten vartijoiden ohi peläten jatkuvasti, milloin minut pysäytettäisiin. Turisteja kuulemma pysäytetään tässä maassa mielellään, ja sitten heiltä varastetaan passit.

Lopulta saavuin Piata Romanealle. Paikka tuntuu olevan hienoston ostosalue ja trendikkäiden diskojen sijaintipaikka. Ehkä parhaiten paikan luonnetta kuvailee se, että lauantaina meitä ei päästetty yhteen alueen yökerhoista, koska emme kuulemma täyttäneet ulkonäkövaatimuksia.

Olinkin hieman yllättynyt, kun alueelta löytyi hyvällä kurssilla euroja vaihtava rahanvaihtopiste. Hetken epäröin, kun rahat piti tunkea luukusta ja vihainen nainen kysyi henkilötodistusta. Luottavaisena kuitenkin luovutin ajokorttini. Sitten eteeni tungettiin sopimus. Minun piti hyväksyä rahanvaihdon ehdot. Sehän se jekku hyvässä kurssissa olikin: jouduin maksamaan yli kaksikymmentä euroa vaihtopalkkiota sadan euron vaihdosta. Jotain yritin urputtaa, mutta saadessani vihaisen vastauksen, en enää uskaltanut riskeerata ajokorttia sekä rahoja vaan iloitsin muutamasta harvasta saamastani setelistä.

Alkuperäinen ideani oli ollut käydä jossakin kalliissa ranskalaisessa leipomossa hemmottelemassa itseäni. Olin kuitenkin melko tympiintynyt rahanvaihdon jäliltä, joten ostin illallisekseni korvapuustin näköisen leivoksen töykeän näköiseltä naiselta pienestä kioskista. Sekin oli pettymys eikä tietenkään maistunut korvapuustilta.

Toki Piata Romana tarjosi myös positiivisia kokemuksia. Löysin halvan poistomyyntivaatekaupan. Kauniita, mukavia ja irtopohjallisia kenkiä olisi löytynyt pilkkahintaan vaikka kuinka - jos jalkani olisivat olleet yhtä numeroa pienempiä, kokoa 37. Sen koon popoja löytyi kokonainen hyllyllinen. Aion kuitenkin käydä uudestaan katsomassa, jos vaikka jossain vaiheessa tulisi iso satsi 38-koon kenkiä. No, löysin kuitenkin mekon.

Kummallisinta paikassa oli kuitenkin se, että näin tuttuja. Kahden miljoonan asukkaan Bukarestissa törmäsin makedonialaisen Markon kroatialaiseen tuttavaan, joka asui Bukarestissa ja joka oli vahtinut laukkuani yhden illan ajan baarissa. Tunsin vähän liikaa kiitollisuudenvelkaa, joten en viitsinyt tehdä itsestäni numeroa, kun minua ei kerran tunnistettu.

Kolme tuntia pyöriskelin kaupunkia ihmetellen ja yhdeksältä olin hotellilla. Takaisin tullessa tutkin tarkkaan metroaseman kioskien kynsilakka-, vaate- ja mehuvalikoimat, ihan vain siksi, että porukalla liikkuessa sellaiseen ei ole mahdollisuutta. Yöllinen käveleminen ei ehkä ole järkevä veto tässä kaupungissa. En kuitenkaan voinut enkä voi luvata, ettenkö ehkä saattaisi kokea vastustamatonta kävelytarvetta vielä joskus uudelleenkin.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Monenlaista miekkailua

Vapaa-ajalla katsomastamme miekkailuvideosta heräsi mielenkiintoinen keskustelu. Videolla tehtiin jotain harjoitusta, johon Vesnan mielestä sopisi lisättäväksi rangaistus vääristä suorituksista. Kiistely alkoi siitä, kun totesin, että minusta rangaistusta ei pidä käyttää opetusmetodina. Voi miten skandinaavi olenkaan mielipiteineni.

Moldovalaisen Tanjankin mielestä olin lempeä hölmö. Hän sanoi aloittaneensa miekkailun lapsena ja olleensa alusta asti tietoinen siitä, että hän joutuu kärsimään valintansa tähden ja uhraamaan koko elämänsä miekkailulle.

Olin mykistynyt. Luulin, että miekkailu olisi muillekin rakas harrastus. Niillekin, jotka miekkailevat korkealla tasolla. Tanjalle se on kuitenkin ammatti, eikä siitä tarvitse välttämättä aina pitää. Hän kertoi saavansa palkkaa harjoittelusta. Myös bulgarialainen Monica sanoi kansallisen liiton maksavan kaikki hänen kulunsa.

Tunsin olevani idiootti. Tytöille maksetaan miekkailusta; minä en saa rahaa edes valmennuksesta. Koitin selittää siitä, miten miekkailu voi olla monelle lapselle harrastus, vähän niin kuin lukeminen tai jooga ja höpötin hyötyliikunnasta. Tanja ei ymmärtänyt, vaikka jopa Vesnakin empivästi nyökkäili.

Minua alkoi hävettää koko olemassaoloni, kun tajusin, mitä Tanja minusta ajattelee. Jos todella jollekin oikeaa miekkailua on vain kansainvälisen tason huippu-urheilu, minähän olen halveksuttava olento. Aloitin miekkailun käytännössä melkein aikuisena, kymmenen vuotta liian myöhässä ollakseni ikinä mitään. Olen miekkailijana halveksuttavaa pohjakuonaa, enkä voi koskaan treenaamalla saavuttaa kansainvälistä huipputasoa.

Aikaisemmin Kuki, romanialainen kouluttajamme, oli selittänyt siitä, miten Romaniassa soutuvalmentajat etsivät nuoria lupaavia tyttöjä ja poikia tehtaista. Lapsille maksetaan siitä, että he alkavat harjoitella soutamista. Voimistelijatytöt taas ovat kertakäyttötavaraa, joita voidaan käyttää siihen asti, kun heidän kuukautisensa kaksikymppisenä alkavat. Toinen yleisesti voimistelussa käytetty keino parantaa tuloksia on kuulemma saattaa tytöt raskaaksi aina kahden kuukauden ajaksi ja sitten tehdä abortti.

Vähän samanlainen meininki taitaa olla moniaalla miekkailupiireissä. Kuki kertoi, miten hänen kotikaupungissaan miekkailijoiden määrä on vähentynyt nyt, kun elintaso on noussut. Ihmisten ei enää tarvitse olla huippu-urheilijoita päästäkseen matkustamaan ulkomaille. Romania on ollut vahva urheilumaa, koska urheilu on monelle nuorelle toiminut reittinä parempaan elämään. Moldovassa asiat taitavat vielä olla ennallaan, ja monessa muussakin maassa taidetaan raataa niska limassa aivan jonkun muun kuin urheilun ilon tähden.

Eipä kai näitä meidän erilaisia arvojamme voi paremmuusjärjestykseen laittaa, ja vaikea meidän kenenkään on käsitystämme muuttaa. Itä-Euroopasta tulee huippu-urheilijoita. Minun pehmeillä hömppäarvoillani taas ei ehkä saavuteta samanlaisia tuloksia. Silti haluan valmentaa ensisijaisesti harrastajia. Olisi mahtavaa, jos joskus jollakin valmennettavallani on motivaatiota ja korkeita tavoitteita. Toivoisin niiden kuitenkin juontavan rakkaudesta harrastusta kohtaan eikä taloudellisisesta pakosta ja rangaistuksen pelosta.

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Tavarataivas

Ikävä myöntää, mutta materialistinen puoleni on kitunut shoppailun puutteessa. Olen ollut tässä suurkaupungissa jo kuukauden, ja sinä aikana olen muutaman kerran juossut keskustan ison ja kalliin ostoskeskuksen läpi etsien tarvitsemiani asioita. Eilen kävimme porukalla uudessa ostoskeskuksessa, mutta Body Shoppeja ja Espritejä koluamalla ei löynyt mitään jännää, mitä Oulusta ei voisi saada.

Tänään sain kuitenkin pikahoitoa materialistilleni. Olimme menossa Vesnan ja Mirnan kanssa puistoon, kun tiellemme tuli este: markkinat. Pari sekuntia olin kykenevä pysymään joukossa, sitten katosin omille teilleni.

Olin taivaissa. Katselin ja ihailin käsintehtyjä vaatteita, koriste-esineitä, koruja ja huonekaluja. Juttelin romanianunkarilaisen myyjän kanssa ja kehuin nuoren tytön korusuunnittelua, nostelin painavia keramiikkaruukkuja ja mietin, miten saisin lipaston tai pöytäryhmän kuljetettua Suomeen. Matkaani tarttui paljon ihanan turhia koruja, joiden ostamisesta en kuitenkaan tunne kauhean huonoa omatuntoa. Tapasinhan niiden myyjät ylpeänä selittämässä tuotteistaan, enkä onnistunut edes ylittämään budjettiani. Kauppakeskusten monikansallisten ja kalliiden tuotteiden sijasta sain harvinaisen tilaisuuden rohmuta yksilöllisiä käsitöitä pilkkahintaan. Kaupan päälle sain kunnon annoksen romanialaista kulttuuria.

Kaikkein hienoimman esineen jouduin kuitenkin jättämään. Floretticocktail-tikut. Viikon ajan haaveilen mahdollisuudesta tarjoilla naposteltavia pikku miekoista ja viikon päästä tulen takaisin kokeilemaan tuuriani löytää tikut samasta paikasta. Tällä kertaa olin typerä ja olin varannut käteistä vain mehua ja naposteltavaa varten. Ne rahathan olin jo markkinoilla ehtinyt törsätä kaikkeen muuhun ihanaan, joten tikut toivottavasti odottavat.

lauantai 26. syyskuuta 2009

Minä ja muut

“You really are a personality”, totesi Darko, kun tein yksin vatsalihaksia liikuntahallissa. Toivottavasti en sentään liian persoonallista kuvaa ole itsestäni antanut. Muutenhan te voitte siellä kotona vaikka hävetä, mitä meistä suomalaisista nyt ajatellaan.

Miekkailutaidoillani en ole varmasti erottunut joukosta, ainakaan edukseni. Miekkailusalia enemmän olen kuitenkin kiinnittänyt huomiota uima-altaalla, kun minua ei millään meinaa saada pois vedestä. They even call me Finnish water creature.

Myös English skillsini ovat herättäneet huomiota. Positiivista jopa, yllättävä kyllä. Olen valikoitunut kouluttajan, venäläisen Alecin, englannin opettajaksi, jolta aina voi kerätä uusia sanoja osoittamalla esineitä. Oikeastaan hommaan löytyisi monta monta muuta minua pätevämpää: etenkin kun John puhuu englantia äidinkielenään.

Suomessa minut tunnetaan avuttomana humanistina, joka ei tiedä tekniikasta mitään; täällä taas pienen läppärini katsotaan olevan erottamaton osa minua. Vesnan mielestä olen hidas miekkailija, mutta kaikkien muiden mielestä olen nopea ainakin hakkaamaan näppistä. Se on ilmeisesti jännää, miten luennoillakin ehdin kirjoittaa jo aika monta riviä tekstiä ennen kuin Alec avaa suutaan. Autoin jopa Dimaa hänen tietokoneen asetustensa kanssa ja onnistuin hyvin esittämään, että tajuaisin tietokoneista jotain,

Tietokoneeni lisäksi minun kuvitellaan pitävän ginistä todella paljon ja käyttävän kyseistä tuotetta runsaasti. Tällaisia asiattomia väitteitä en viitsi edes komentoida.

Tuon myös muilla tavoin piristystä elämäämme. Yksi tylsien päivien jännityksen aihe on ruoka-annokseni. Minä ja vieressä istuvat ihmiset voimme jännityksellä arvailla, mitä eläintä minulle tarjoillaan kasvisruokana ja mihin kaikkeen annoksessa on onnistuttu piilottamaan pekonia tai kinkkua.

Ruokapöydässä on suurta hupia ainakin Darkolle myös noukkia toisten ruokalautilta evästä ja kysyä “Are you finish?”. Sitten joka kerta pitää katsoa minua ja perään nauraa homonymialle finish/Finnish. Sama vitsi on siirtynyt myös harjoituksiin, jolloin sen saa kuulla viidestä kymmeneen kertaan päivässä.

Suomalaisuuteni tuo minulle muitakin mielenkiintoisia ominaisuuksia. Olen ainoa, joka kestää kahdenkymmenen plusasteen kylmyyttä ilman talvitakkia, ja kykyni ihmetyttää etelän asukkaita kerta toisensa jälkeen. Myös tyypillinen suomalainen ihonvärini on aika hauska piirre täällä vampyyrien kotialueilla. Sen takia varmaan sänkynikin on niin kova, kun minun kuvitellaan normaalisti viettävän yöni arkun kannen alle.

Hotellin respassa työskentelvä nainen varmaan pitää minua persoonallisuutena vielä Darkoa enemmän. Minun piti käydä kysymässä häneltä, onko kukaan löytänyt kenkiäni, kun tarvisin niitä ulos menemistä varten. En ole koskaan nähnyt niin kummeksuvaa ilmettä. Toivottavasti kaikki tuttuni kuitenkin ymmärtävät, että onhan se ihan helppoa hukata kengät jonnekin päin hotellia lounastauolla.

Nyt voitte siis kuvitella, millaista on olla minä täällä. Ja arvioida, pitääkö puolestani hävetä, niin kuin huonoa mainetta levittäviä maanmiehiä aina kotona hävetään. Olipas itsekeskeinen bloggaus.

perjantai 25. syyskuuta 2009

Easy living

Äiti kysyi eilen, mitä minä eniten kaipaan täällä. Vastasin kaipaavani sitä, että saa tehdä mitä haluaa.

Kaipaan sitä, että saa itse kaupassa tai edes yliopiston ruokalassa valita, mitä ruuakseen syö. Tarvitsisin mahdollisuutta olla yksin, kun siltä tuntuu. Ikävöin omaa ajankäytön hallintaa.

Ätikin sanoi, että eihän sitä koskaan voi tehdä ihan mitä huvittaa. Tajusinkin, että ihme kaipuuni omaa aikaa kohtaan on täyttä roskaa.

Jos täällä pitääkin noudattaa jotain aikatauluja, kotona voi vain haaveilla tekevänsä mitä haluaa silloin kun haluaa. Kaikki ne harvat koti-ihmiset, joilla on ollut aikaa vaihtaa kanssani muutama sana, ovat valittaneet kiireitä. Olen päässyt aivan kokonaan unohtamaan kotimaisen syksyn kiireet ja murheet.

Mitä sitten teen, kun tulen takaisin Ouluun? Nuokun päivät luennoilla, jotka voisivat olla ihan mielenkiintoisiakin, jos vain pysyisin hereillä. Iltaisin yleensä treenaan. Jossain välissä teen töitä, siivoilen (harvemmin) ja toisinaan pesen pyykkiä. Jos pakolliset hommat alkavat tympiä liikaa, koitan kehitellä jotain jännää tekemistä. Menen vaikka kauppaan.

Ehdottoman myönteistä täällä onkin se, että tekemistä ei tarvitse kehittelemällä kehitellä. Täällä on alkanut muotoutua mukavan helppo vuorokausirytmi. Vaikka porukka täällä ei olekaan sellaista, joiden kanssa normaalisti tulisi hengailtua, ainakin täällä on seuraa. Yksin ei saa mutta ei myöskään tarvitse olla. Vaihtoehtoista tekemistäkin löytyy vapaa-ajalle aina: voi vaikka tehdä koulujuttuja, roikkua netissä, kirjoittaa blogia tai mennä hengaamaan muiden kanssa. Toisinaan voi jopa tutustua tähän ihmeelliseen kaupunkiin, jossa on Oulua paljon enemmän tutkittavaa.

Varmaan suomen kielen taitokin kärsii matkaa enemmän kotiin paluusta. Täällä puhun Dimalle ruotsia, muille englantia ja tietokoneella kirjoittelen suomeksi. Kotona hoidan sitten päivittäisen kommunikoinnin pääosin ranskankielisen miekkailufraasein. Koulujututkin voivat edetä täällä jopa nopeammin kuin yliopiston unimaassa.

Välillä tunnen suurta tarvetta hyppiä seinille, kun kuvittelen haluavani lisää aktiviteetteja ja tuttuja ihmisiä ja tuttuja asioita ympärilleni. Ehkä vieras paikka vain glorifioi sitä, miltä tuntuu katsella tuttuja seiniä. Täällä on nyt koti, jossa ei ole mitään vikaa, ja elämänpiiri, jossa kaiken pitäisi olla hyvin.

Harmi, kun sen ajatuksen sisäistäminen voi viedä täydet kaksi kuukautta. Marraskuussa miekkailuleirin helppoa elämää varmaan osaa arvostaa ja kaivata, kunhan pari päivää käyttää istumalla luennoilla ja muutaman illan koetta yksiksensä kehitellä tekemistä.

torstai 24. syyskuuta 2009

Iltasyöpöt

Eilen oli vapaa iltapäivä. Möllötimme kaikki tietokoneidemme ruutujen salaisuuksia tutkien. Täytyy tunnustaa, että minä olisin ihan mielelläni tehnyt vapaana päivänä jotakin muutakin kuin roikkunut netissä, mutta en sentään viitsinyt yksin lähteä liikenteeseenkään. Lopulta selkäni alkoi vihoitella tuntien istumisesta pahemman kerran, ja viimein sain illalla itselleni kävelyseuraa.

Kävelimme Vesnan ja Mirnan kanssa läheisessä puistossa monta tuntia. Kuljimme suuren järven rantaa, joka ei millään ottanut loppuakseen. Naiset ottivat joka välissä kuvia; minun kamerassani ei ollut akkua, joten katselin vain vieressä ja kuuntelin naisten serbikielistä keskustelua. Terasseja oli matkan varrella vieri vieressä, osa rannalla, osa veden päällä. Eivätkä ne olleet mitään turistirysiä vaan paikallisten illanviettopaikkoja.

Parin tunnin kävelyn jälkeen alkoi olla pimeää ja jalkojakin alkoi jo väsyttää. Käännyimme takaisin, kun järven kiertäminen osoittautui liian suureksi urakaksi.

Mirna ja Vesna laihduttavat eivätkä ikinä syö päivällistä. Minä taas olen jo aika kyllästynyt kanasta ja ranskiksista koostuvaan ateriaan. Emme siis vaivautuneet takaisin ruoka-aikaan. Kuitenkin kävely kai teki meidät nälkäisiksi, kun paluumatkalla Mirna totesi, että nyt pitäisi käydä Mäkkärissä, jos reissu ei tuottaisi muutaman kilometrin ylimääräistä lenkkiä.

Kun saavuimme majapaikallemme, näimme hotellin ravintolan ikkunasta pöydän täynnä lautasia. Kolme lautasta sisältäen alkuruokana ollutta makaronilaatikon tapaista ruokaa oli jätetty koskemattomiksi. Friteerattua kanaakin oli vähän jäljellä. Ylijäämäruoka oli melkein epäilyttävää, sillä poissaolevien annokset tuhotaan aina nopeasti,

Siinä mässäsimme sitten illallisemme, joka oli yhtä huono kuin ennenkin, mutta joka tuli mukavana yllätyksenä.

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Miksi valmentaa?

Olen täällä oppimassa kunnon miekkailuvalmentajaksi, vaikka miekkailun ulkopuolella minulla ei ole minkäänlaista motivaatiota opettamista kohtaan. Se on vähän ristiriitaista. Olenkin jonkun verran täällä oloni aikana pohtinut sekä omia että muiden kurssilaisten syitä osallistua tähän koulutukseen ja ennen kaikkea syitä valmentaa miekkailua.

Suurin osa kurssilaisista on itsensä hajottaneita urheilijoita, jotka luultavasti tulevat kanavoimaan täyttymättä jääneen voitontahtonsa valmennettaviin. Tätä valmentajatyyppiä edustavat ainakin hollantilainen Chris, kroatialaiset Darko ja Mirna ja ruotsalainen Dimitri. Myös serbialainen täti Vesna saattaa olla ollut aikanaan hyväkin miekkailija. Tai ainakin sellaisen käsityksen hän haluaa antaa. Valmentajana Vesna on vaativa ja muistuttaa enemmän vastustajaa kuin opettajaa yrittäessään tehdä kaikki harjoittelijan yritykset tyhjiksi.

Minua ovat mokomat täällä onnistuneet huijaamaan niin paljon, että kuvittelin kaikkien täällä olevan huippuosaajia, kunnes ruotsalainen Dimitri kertoi totuuden. Ruotsin kärkivalmentaja kertoi, että jokaisen kurssilaisen valmennustekniikasta huokuu puhdas aloittelijuus. Kuitenkin osa on ammattivalmentajia, mutta ilmeisesti sitten aloittelevia ammattilaisia vain.

Mirna on kalpavalmentaja, jolla on melko erikoinen syy olla täällä. Nainen haluaa saada tuomaripätevyyden floretilla, joten hän tuli tänne opettelemaan florettivalmentajaksi ja ajatteli samalla kerätä tietoa tuomaroinnista.

Dima on jo valmiiksi huippuvalmentaja, mutta ilmeisesti tämän parempaa koulutusmahdollisuutta hän ei keksinyt; en tiedä, oliko hän tosissaan sanoessaan tulleensa tänne rentoutumaan.

Sitten taas bulgarialainen Monica ei ole koskaan valmentanut, joten ilmeisesti hän haluaa täällä päästä alkuun valmennustaipaleella. Monicasta ei tosin hehku minkäänlaista innostusta, mutta toisaalta tyttö on niin hiljainen, että en osaa häntä innostuneena kuvitellakaan.

Huonekaverini moldovalainen Tanja on mielenkiintoinen tapaus. Hän kun ei ole valmentamisesta pätkääkään kiinnostunut. Luulen vähän, että Tanjan tarkoitus oli tulla tänne vain hengaamaan ja keräämään matkakuluihin tarkoitettu 150 euroa.

Makedonialainen Marko taas vaikuttaa oikeasti kiinnostuneelta miekkailuvalmennuksesta ja on aina kyselemässä. Viime viikolla löysin minua ja Markoa yhdistävän tekijän: Markokin on nuori, joka aloitti miekkailun vanhana. Marko aloitti miekkailun seitsemäntoistavuotiaana viisi vuotta sitten - aivan liian vanhana tullakseen ikinä hyväksi miekkailijaksi. Ehkä meillä kuitenkin on vielä toivoa tulla kohtalaisiksi valmentajiksi.

Romanialaisia valmentajia on kaksi, enkä heihin ole tutustunut ollenkaan. Toinen, Dani, ainakin on jo kokenut valmentaja.

Samoin ukrainalainen Sergei vaikuttaa kokeneelta valmentajalta. Tosin kielitaidottoman vanhuksen kanssa en ole voinut vaihtaa sanaakaan, joten arvioini perustuu arvailuun.

Sitten on brittiläinen John, joka valmentaa ammatikseen aloittelijoita. Hänen kanssaaan treenaan aina kuin mahdollista. Mies ei ole huippumiekkailija, mutta osaa selittää harjoitukset selkeästi ja on varmasti aivan loistava lasten kanssa. John kertoi löytäneensä lapsuudenharrastuksestaan miekkailusta uuden alun elämälleen aikuisiällä.

Minusta Johnin tarinassa ja syissä miekkailla näkyy selkeiten se, miten miekkailu on tehnyt ihmiselämää vähän paremmaksi. En voi väittää, että miekkailu olisi pelastanut minua yhtään miltään, tai ollut uusi alku elämälleni. Kuitenkin siitä on tullut iso osa elämää. Se on varmaan meille kaikille yhteistä, kun lajin vuoksi vietämme kaksi täällä kaksi kuukautta.

En minä mitään muuta halua opettaa kuin miekkailua. Hyviä äidinkielen opettajia on kyllä ilman minuakin. Miekkailuvalmentajiiin ei kuitenkaan törmää Suomessa kovin helpolla. Jos valmentajista olisi runsaudenpula, tekisin minä jotakin muuta. Niin ei kuitenkaan ole, joten valmentaminen on yksi asia, jonka voin rakkaan harrastukseni hyväksi tehdä. On se kuitenkin ihan hauskaakin, en minä sitä muuten jaksaisi.

tiistai 22. syyskuuta 2009

Tädin synttärit

Olen muutaman kerran blogissanikin maininnut äkäisen tädin, serbialaisen Vesnan. Sen, jonka jatkuva valittaminen ja moittiminen on monesti saanut minut aika loukkaantuneeksi. Tänään en kehtaa harjoittelukokemuksistani tädin kanssa ruikuttaa (vaikka mieli tekisi), sillä Vesnalla oli eilen syntymäpäivä.

Täti ei oikeastaan ole kauhean vanha, vaikka olen saattanutkin muutaman kerran käyttää myös nimitystä “Äkäinen mummo”. Ei täti kuitenkaan ihan niin nuori ole, kuin hän itse kuvittelee. Täti täytti 46.

Syntymäpäivän kunniaksi järjestimme Vesnalle pienimuotoiset yllätysjuhlat. Tarjolla oli pahaa kakkua, hyviä vohveleita ja mahtavaa kuohuviiniä. Sivuhuomiona on todettava, että kaikki viini tässä maassa on toistaiseksi ollut hyvää.

Juhlien kohokohta oli kuitenkin ruotsalaisen valmentaja-oopperalaulaja Diman esitys, jota tosin saatiin ruinata kolme viikkoa. Minullahan ei ole mitään käsitystä oopperasta, mutta aika hienoltahan sellainen esitys kuulosti Bukarestin lämpimässä ja pimeässä illassa. Tuli mieleen, että ei varmaan kovin moni ole saanut kuulla ulkoilmaoopperaa ammatilaisen esittämänä.

maanantai 21. syyskuuta 2009

Ystävämme Internet

Nettiyhteys on ollut esillä melko usein tässä blogissa. Joku on jopa väittänyt, että nettiyhteyden saaminen on ollut blogini keskeisiä teemoja. Keskeiseksi teemaksi en nettiä tunnusta, mutta tehdäänpä kerralla kunnon katsaus aiheeseen. Sitten ehkä voin jättää aiheen jatkossa rauhaan - ainakin kunnes jotakin muutoksia tapahtuu.

Hingussani päästä nettiin joka päivä ei ole kyse vain riippuvuudesta tai nörttiydestä. Netti on ainoa tapa pitää yhteyttä ihmisiin ja hoitaa asioita kotona niin, että puhelinlasku vielä mahtuu postiluukusta. Ilman nettiä pyörittelisin peukaloita täällä iltaisin, ja kotiin päästessäni lukaisin parissa yössä kaiken tenttimateriaalin ja naputtelisin esseitä päivät pitkät. Ei ehkä onnistuisi.

Onneksi suurin osa osallistujista ymmärtää netin tärkeyden, ja heti ensimmäisenä iltana sain seurata muita kurssilaisia ennen saapumistani löydettyyn nettikahvilaan. Kahvila sijaitsee noin kilometrin päässä majapaikastamme, ja se muistuttaa kovasti mitä tahansa hienoa länsimaista kuppilaa. Palvelu kuitenkin oli todella töykeää, kunnon kahvia tai edes kaakaota ei saanut, ja musiikki soi liian isolla. Ehdin kuitenkin muodostaa paikkaan läheisen suhteen. Suhteemme kuitenkin katkesi, kun nettiyhteys lopetti toimimisen viime viikolla.

Toinen vakiopaikka oli Mäkkäri, joka löytyy noin puolentoista kilometrin päästä hotellilta eri suuntaan kuin tuttu nettikahvila. Positiivisia puolia olivat muun muassa sohvat, kaupan läheisyys ja myöhäinen aukiolo. Keskittyminen oli kuitenkin mahdotonta kauheassa hulabaloossa. Ja sielläkään yhteys ei jossain vaiheessa toiminut, joten paikasta ei koskaan tullut kauhean suosittua.

Uusi nettikahvila löytyi pakottavan tarpeen edessä alkuperäisen nettikahvilan vierestä. Kahvila oli todella hieno mutta myös todella kallis paikalliseen hintatasoon suhteutettuna. Palvelu oli kuitenkin ihan ok, eikä meitä heitetty pois, vaikka hidastelimme lähtöä yli sulkemisajan. Sulkemisaika tosin oli jo yhdeksältä, joten emme ehtineet kunnolla tyydyttää nettitarpeitamme reilussa tunnissa, joka meillä käytännössä oli surffailulle aikaa.


Myös muita satunnaisia kokeiluja oli, mutta ne kaikki osoittautuivat toimimattomiksi. Yhdistyksen omaa konetta pystyy käyttämään nettitarkoituksiin iltapäivällä, mutta silloin meillä on yleensä treenit. Enkä usko, että jaksaisin kovin montaa riviä tuottaa tekstiä romanialaisella näppiksellä, josta äät ja ööt pitäisi kaivella jostain control alttien ja shiftien takaa.

Lauantaina saimme viimein, ja täysin yllättäen, langattoman netin hotellin yleisiin tiloihin. Nyt treeniajat ovat vuorokaudessa ainoita hetkiä, kun jokaisen aulan lattialta ei löydy ruutua tuijottavia miekkailijoita vääntyneinä kummallisin asentoihin, jotta virtajohto yltäisi ja nettikamera toimisi. Selälle tämä köhnöttäminen ei varmasti tee hyvää, mutta myös sosiaalinen kanssakäyminen on osoittanut oireita alkaneesta muutoksesta. Ennen meitä yhdisti kaipuu hakeutua nettikahvilaan ja yhteiset retket paratiisimme lähteille. Nyt meitä yhdistää tarve päästä pistorasialle ja halu vallata yksi harvoista nojatuoleista.

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Retki maaseudulle

Tänään oli vapaapäivä, ja meidät oli kutsuttu leirin valmentajan Kukin kesäasunnolle. Heräsimme siis aamulla aikaisin ja menimme ulos odottamaan bussia. Auto kyllä tulikin ajallaan, mutta ei sitä bussiksi voi kutsua. Menopelimme oli valkoinen ruosteinen pakettiauto, jonka sisältä löytyi istumapaikkoja yksi vähemmän kuin miekkailijoita.

Matkaa Snagoviin oli kolmisenkymmentä kilometriä, mutta sen taittamiseen kului menomatkalla kolme varttia ja tulomatkalla ruuhkassa sai körryytellä reilusti yli tunnin. Bukarestin kaupungin jättäessämme maisemat vaihtuivat täysin. Kuskimme sai väistellä koirien ja kissojen lisäksi kalkkunoita ja hevoskärryjä. Tien vierellä huivipäiset mummelit seurasivat kulkuamme.

Paikan eksoottisuus sai minut herkkään mielentilaan, joten koin melkoisen järkytyksen, kun puhuimme matkalla näkyvistä tiehen liimaantuneista koiranraadoista. Moldovalainen Tanja totesi, että hänen kotimaassaan ketään ei kiinnosta, jos koira sattuu jäämään auton alle. Se tuntui pahalta.

Vähän iloisemman yllätyksen koin perillä Kukin kesäasunnolla. Viikunoita. Tuoreita viikunoita. Ja minäkin sain syödä yhden. En ole koskaan syönyt mitään niin hyvää. Sitä makua voi ehkä kuvailla parhaiten niin, että aloin tosissani harkita romanialaisen kesäasunnon hankkimista. Viikunoiden lisäksi kirsikkalikööri oli uskomaton makuelämys. Toisaalta siihen makueläykset sitten minun osaltani päättyivätkin, kun tarjolla oli grillattua porsasta ja gulassia. Balinka-viinakin oli ilmeisesti melko hyvää, sillä kokkina toiminut romanialainen valmentaja Dan oli onnistunut tuhoamaan melkein pullollisen väkevää juomaa ennen loppuseurueemme saapumista.

Ruokaan liittyvä mielenkiintoinen kokemus oli myös sipsipussi, jonka sisältä löytyi seteli. Täällä tuotteita ostamalla voi oikeasti voittaa rahaa, eikä sitä tarvitse erikseen mistään lunastaa. Jännää ja helppoa.

Yksi tarjolla oleva elämys oli Vlad Seivästäjän (tunnettu paremmin Draculana) hauta. Se olisi sijainnut läheisellä saarella, mutta pääsymaksu oli aika korkea, joten Kuki ei suositellut meille vierailua. Todellinen syy taisi kuitenkin olla se, että Kukilla oli kuulemma ollut riitaa paikan henkilökunnan kanssa. Kävimme siis vain töllistelemässä saarta rannalta. Ei se kyllä kummemmalta näyttänytkään.

Ja minun kannaltani oli muutenkin turvallisinta pysytellä kaukana vampyyreista. Eipähän valkoisen ihon, punaisten huulien ja mustan hiusvärini yhdistelmä aiheuta turhia epäilyksiä.

lauantai 19. syyskuuta 2009

Mafiameininkiä

Kävimme vapaana iltapäivänä kiertelemässä paikallisia kampaamoja serbialaisen Vesnan (“Äkäinen täti“) ja kroatialaisen Mirnan (“Pamela Anderson“) kanssa. Minulle ei ole mikään ongelma antaa tukkani haalistua ja kasvaa ulos mallistaan, kun joka tapauksessa pääni on suuren osan ajasta kypärän peittämänä. Jossain vaiheessa kuitenkin voisi kampaajalla käydä, täällä kun sellaisesta reissusta selviää puolet Suomea halvemmalla.

Tosin mitään vakiohintaa ei taida kampaajilla olla. Kampaajat katselivat meitä aina arvioivasti hetken, ja sitten esittivät tarjouksensa. Meininki oli vähän sama, kuin turistikohteiden torikojuilla (tai Hiukkavaaran kirpputorilla). Asiakasta tarkastelemalla tuotteen tarjoaja huomaa, minkälaisen hinnan kyseiseltä henkilöltä saisi kiskottua.

Muutkaan hinnat eivät ole täällä vakioita. Turisteille on toki neuvostohengessä omat hintansa, mikä koskee jopa hotelleja. Joskus turistin hintalapussa voi lukea samat numerot kuin paikallisellakin, mutta kaupan kassa saattaa unohtaa antaa vaihtorahaa tai taksikuski voi kerätä tippiä vaatimalla lunnaita asiakkaan tavaroista. Taannoisessa bloggauksessa tuli nämä bukarestilaiset tavat jo käsiteltyäkin.

Kuulin jopa kertomuksia siitä, miten ennen miekkailukilpailuissa tulokset on sovittu etukäteen. Ehkä siinä ei ole mitään ihmeellistä tosin, taitaa vastaavasta olla Suomessakin esimerkkitapauksia.

Oikeastaan mielenkiintoisin yhteentörmäys bukarestilaisen reilukerhomeininkiin oli läheinen ulkoilmalounge, jonka taustalta joku arveli löytyvän mafian verkkoja. Keskeltä läheistä puistoa löytyi hulppea terassi laajakuvatelevisioineen ja uima-altaineen. Mistään ei voinut päätellä, että puiden varjosta paljastuisi valtava kahvila-baari, joka vielä pitää oviaan auki aamusta iltaan. Asiakkaitakaan paikkaan ei tietenkään ollut eksynyt.

perjantai 18. syyskuuta 2009

Uima-altaalla

Harrastin aikoinaan uintia parisen vuotta, ennen kuin löysin miekkailusta paljon mielenkiintoisemman lajin. Kilpauimariksi minusta ei oikein ollut, enkä vuosiin halunnut ajatellakaan uimista. Vedessä olen kuitenkin kotonani. Niinpä tiistaiset ja torstaiset puolen tunnin uintihetket tuovat kaivattua piristystä tylsiin päiviini.

Hotellin vieressä sijaitseva uimahalli ei juuri muistuta Raksilaa. Menemme sisälle ränsistyneeseen neuvostorakennukseen uimapuvut päällä, ja jätämme tavaramme äkäiselle tädille. Jos joku haluaa vaihtaa vaatteet vasta hallilla, se täytyy tehdä nurkassa ohuen verhon takana. Sen jälkeen marssimme yhteissuihkuun, joka tarkoittaa käytännössä kuutta vesihanaa, joiden alla voi hieman kastella itseään ennen altaaseen pulahtamista. Monelta uimarilta mahtaa tuo peseytyminen jäädä väliin, sen verran paljon töhnää uima-altaan pohjalla näkyy.

Kunnon uimataito ei kuulu yleissivistykseen, ja oikea uintityyli on harvojen herkkua. Suurin osa kurssin loistavista miekkailijoista on täysin avuttomia veden varassa, ja uimataitoisetkin polskuttelevat menemään missä ja miten sattuu ilmeisen tietämättöminä kaistoista ja uintisuunnista. Normaalisti uimataidottomuus altaassa on rasittavaa käytöstä, mutta on tunnustettava, että täällä itsetuntoni tykkää muiden avuttomuudesta kovasti. Erityistä balsamia mieleni sai tiistain uintisessiosta. Olin huonolla tuulella jouduttuani aamun kuuntelemaan serbialaisen Vesnan suusta monisanaista valitusta siitä, miten minä en osaa miekkailla enkä valmentaa; altaassa Vesna kuitenkin muuttui säälittäväksi räpiköiväksi mummoksi tielläni.

Aivan silkkaa narsismia ja pahantahtoisuutta viihtymiseni uima-altaassa ei kuitenkaan ole. Vesi on minun elementtini. Uin yhtä luontevasti kuin kävelen, joten vedessä voin keskittää kaikki ajatukseni kulkemaan korkeammissa sfääreissä. Aina altaaseen pulahtaessa tulee mieleen abivuoden syksy, jolloin uimisella oli tärkeä rooli tuoda kaivattua rentoutumista opiskelun ja treenaamisen täyttämään elämääni. Vedessä sain ulkomaailman häiritsemättä pähkäillä elämän perusasioita kuten kotiesseitä, yo-lukuaikatauluja ja tulevaisuudensuunnitelmiani.

Nyt nuo parin vuoden takaiset mietteet ovat menettäneet kaiken merkityksensä, kun elämä on vienyt tuolloin ajankohtaisten asioiden ohi. Asiat ovat voineet muuttua, mutta uiminen saa silti ajatukset lentämään. Eilisellä uintireissulla pyörittelin kotiesseiden sijaan mielessäni tätä blogikirjoitusta.

Miettiessäni elämäni hiljattaista muuttumista kahden vuoden aikana abisyksystä tähän päivään päädyin lopulta myös sinne korkeampiin sfääreihin. Pohdin sitä, mitä uutta ajateltavaa nämä kaksi kuukautta minulle antavat ja miten ne muuttavat elämääni. Täytyy muistaa kotonakin mennä pohtimaan näitä asioita veden alle. Ja suosittelen uimista toki muillekin kuin tekofilosofisille myöhäisteineille, on se myös hyvää liikuntaa!

torstai 17. syyskuuta 2009

Tilannekatsaus

Tein tänään ennätyksen. En ole koskaan aikaisemmin ollut näin kauaa vieraassa paikassa. Nyt on siis aika tehdä vähän tilannekatsausta siitä, millä fiiliksillä täällä ollaan omia rajoja rikkomassa. Varoitan siis, että luvassa on pitkä ja tylsä raportti viimeisten kuudentoista päivän kokemuksista.

Rakkaimpia ja terapeuttisimpia harrastuksiani on viimeiset kaksi viikkoa ollut olosuhteista valittaminen. Hotelli onkin suomalaisen opiskelijan standardein alkeellinen. Pyykki on pestävä käsin, sängystä tunkevat jouset ulos ja ruoka on aivan kamalaa.

Myös ulkopuoliseksi täällä on itsensä saanut tuntea. Suurin osa muista kurssilaisista on minua kokeneempia sekä miekkailijoina että valmentajina. Myös treeniajan ulkopuolella voi taas leikkiä erin laista nuorta. Enhän ole itäeurooppalainen keski-ikäinen mies, ja urheiluvamman hankkiminenkin on minulla vasta kehitteillä. On täällä toki muutama nainenkin, ja vielä kaksi minua nuorempaa tyttöä. Se ei kuitenkaan vielä tee meistä bestiksiä, kun miekkailusta löytyy ainoa yhdistävä tekijä.

Kuitenkaan harjoittelu ei ole liian haastavaa. Päinvastoin. Minua on alkanut tympiä hidas tahti. Kolmestakymmenestä miekkailuun viikossa kulutettavasta tunnista alle puolet on tehokasta oppimisaikaa. Suurimmaksi osaksi pidämme taukoja ja mietimme, että mitä tässä nyt taas pitikään tehdä. Päivässä ehdimme käydä vain pari harjoitusta läpi - mutta emme niitäkään mitenkään perusteellisesti.

Täytyy myös tunnustaa, että koti-ikäväkin on päässyt vaivaamaan. Yleensä se näyttäytyy kaipuuna tuttuun ja turvalliseen maailmaan kaiken tämän uuden ja pelottavan keskellä. Sellainen koti-ikävä tosin alkaa jo väistyä, kun uuteen paikkaan tottuminen edistyy, Sen sijaan rakkaita kotiasioita kaipaa varmaan päivä päivältä enemmän: joskus haluaisi kauheasti kuunnella omia tuttuja lempibiisejä tai juoda suodatettua kahvia.

Mutta pärjään minä ihan hyvin. Blogista ei ehkä aina saa sitä kuvaa, mutta sepä joutuukin nielemään kaiken turhautuneisuuteni, jota jakamassa minulla ei muuten olisi ketään.

Kun tekemämme harjoitukset onnistuisivat kolmijalkaiselta kirahviltakin, pysyn minä ihan hyvin muiden tahdissakin. Treenien ulkopuolella taas sillä ei ole mitään väliä, olenko huippumiekkailija vai en. Ei täällä ihmisiä sen mukaan arvoteta. Kaikkien kurssilaisten kanssa tulen toimeen, vaikka harvemmin päätän vapaa-aikaani kuluttaa porukassa hengaamiseen. Muutaman tyypin kanssa osaan jopa ylläpitää keskustelua ihan kohtuullisen ajan. Jostain syystä olen päätynyt viettämään suurimman osan ajastani ikäloppujen kolmikymppisten parissa. Parhaiten olen tutustunut kroatialaiseen Mirnaan, hollantilaiseen Chrisiin ja brittiläiseen Johniin. Keskustelu voi käydä hyvinkin vilkkaana, etenkin, kun se koskee nettimahdollisuuksien kartoitusta. Myöskään huonetoverini Tanjan kanssa emme ole tappamassa toisiamme, mikä on minusta ihailtavaa, etenkin kun Tanja on äärimmäisen meluisa ja minä olen äärimmäisen sotkuisa.

Kotiinkaan ei enää juuri tarvitse kaivata, kun tämä pieni tavaroiden täyttämä huoneen nurkka alkaa muuttua turvalliseksi pesäpaikaksi. Kuitenkin myös alkuperäinen koti on aina mielessä; mihinpä se sieltä katoaisi.

Luulen, että elän täällä varmaan kohta kurssin helpoimpia päiviä. Ensimmäiset kulttuurishokin värittämät kauhukuvat alkavat jo väistyä, ja tulevilta treeneiltä ja Bukarestin kaupungilta minulla on vielä mahdollisuus odottaa ihmeitä. Kodin asioita ei tarvitse juuri nyt murehtia, eikä tenttipapereiden tai kasaantuneiden hommien kohtaaminen ole aivan heti edessä. Täällä minulla on nyt väliaikaisesti oma äärimmäisen yksinkertainen elämänpiirini. Sen kuvioita ulkomaailman on aika vaikea päästä sotkemaan, kun mitään kontaktia todellisuuteen ei tämän blogin lisäksi ole.

keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Kaakaomissio

Joka ainoa kerta kun olen kävellyt nettikahvilaan, olen ollut aikeissa tilata kaakaon. Lauran mukaan bukarestilaisen kaakaon pitäisi olla jotain todella poikkeuksellisen hyvää. En ole suuri kaakaonystävä, mutta jos Bukarestin ruokakulttuurissa on jotain iänikuista kanaa parempaa, kokeilisin sitä kyllä mielelläni. Kun tilauksen hetki tulee, olen silti aina unohtanut kaakaon. Olen hörsinyt cappuccinoa, lattea, espressoa ja café macchiatoa (joista yksikään ei ole sellaista kahvia kuin haluaisin) ja ainakin kolmea erilaista mehua. Olen myös syönyt kaksi mautonta leipää ja pari palasta huonoa kakkua. Kerran jo kuvittelin palkitsevani itseni kunnon salaatilla, mutta suunnitelmani tyrehtyi yhteisen kielen puutteeseen.

Nettikahvilan henkilökunta on poikkeuksellisen kielitaidotonta ja melko epäkohteliasta. Kertaakaan en ole saanut osakseni hymyä. Muutaman kerran minua on pyydetty poistumaan ja kerran perääni on juostu maksun perässä.

Kuitenkin kahden viikon aikana kahvilasta on muodostunut rakas paikka. Eilen viimein muistin missioni juoda bukarestilaista kaakaota. Mutta sitä ei ollut. Ei kyllä oikeastaan edes tehnyt mieli kaakaota. Kahden viikon yrittämisen jälkeen kupillinen olisi kuitenkin ollut hieno tapa hyvästellä kahvila.

Kahvilan nettiyhteys ei enää toimi, joten tänään join kahvin ja yhdistin koneeni vieraaseen verkkoon, jonka signaalin koneeni onnistui löytämään. Perjantaina meidän pitäisi saada hotellin aulaan langaton verkko. Saa nähdä. Onneksi kotimatkalta löytyi toinen kahvila, jossa netin pitäisi toimia (ja josta ehkä voisi saada kaakaota). Kukaan ei vain koskaan ole tullut ajatelleeksi, että kantapaikallemme olisi varteenotettava vaihtoehto.