Nyt se on ohi. Ei elämä, ei minkäänlainen ihmissuhde eikä edes Romanian matka. Mutta tämä kurssi sentään.
Tänään oli suuren suuri päättökoe. Ilmassa oli jännitystä. Kaikki tärisivät, jopa minäkin aloin vähän jännittää yleisen ilmapiirin johdosta. Kansainvälistä miekkailuliittoa edustava kunnianarvoisa herra Pop oli saapunut arvioimaan suoriutumistamme valmentajana.
Jo edellisenä iltana oli alkanut sopiminen ja neuvottelut esiintymispareista. Jokaiselle piti löytää sekä valmentaja että valmennettava. Kuvioita sotki vielä hieman se, kun ainakin Monica tiesi jo etukäteen olevansa urheiluvamman vuoksi kyvytön olemaan oppilaana.
Aamuyhdeksältä alkoivat valvotut miekkailuoppitunnit, yksi kerrallaan. Jokaista meistä arvioitiin sekä miekkailijana että valmentajana. Suoritusjärjestys oli määrätty maiden aakkosjärjestyksen mukaan. Jokainen oppitunti kesti vartin, ainakin virallisesti. Tosin yhteen mennessä olimme edenneet vasta Romaniaan, joten yhden oppitunnin todellinen kesto lienee ollut kaksi kertaa pitempi. Yhteensä meitä oli noin viitisentoista, ja neljän aikaan olimme valmiita - välissä tosin oli tunnin lounastauko.
Suurin osa ajasta oli siis odottelua. Arvioivan silmän alle pääsin E:n eli Englandin kohdalla, kun olin Johnin oppituntikohde. Olimme kahden kuukauden aikana ehtineet muodostaa toimivan vakioparin, joten Johnin tapa antaa oparia oli jo tuttu, ja täytyy tunnustaa, että olimme treenanneet koreografian valmiiksi kuntoon arviointia varten. Herra Pop ei kuitenkaan pitänyt kahdesta harjoituksesta, joten kuviot menivät tietenkin aivan uusiksi. Johnia jännitti, ja miekkailijakin oli vähän hermostunut. Kaikki ei siis mennyt aivan hyvin, mutta kumpikaan ei menettänyt hermojaan aivan täysin.
John ei toki ollut ainoa, joka sai kritiikkiä. Kaikki saivat kuulla korjausehdotuksia. Harva ehdotuksista tosin muuttanee mitään tulevaisuudessa, etenkin kun neuvot tuntuivat olevan melko ristiriitaisia suhteessa kaikkeen kahden kuukauden aikana oppimaamme. Suurin osa kuitenkin älysi pitää mölyt mahassaan ja tehdä jotain, mistä arvioijakin tykkää.
Toinen Popille Johnin oparilla kelpaamaton harjoitus oli juuri se, minkä itse olin ajatellut omalla vuorollani pitää oppilaalleni. Joten omat kuvioni menivät jo etukäteen vähän sekaisin. Toinen hämmennystä ja paniikkia aiheuttava tekijä oli se, kun jouduin pitämään oppituntini ruotsalaiselle Dimalle, jonka kanssa en kahden kuukauden aikana tainnut kertaakaan treenata.
Muutenkin hieman harmitti, kun en ehtinyt napata Johnia oppilaakseni. Minun ja Diman välillä on kuitenkin tasoeroa sen verran paljon, että valmentajalla on kovasti töitä koittaa tarjota valmennettavalleen haastetta tarpeeksi. Oppitunti menikin vähän sekaisissa merkeissä, kun en meinannut pysyä oppilaani vauhdissa. Mister Popilla olikin muutama asia sanottavanaan…
Oman suoritukseni jälkeen jäin odottelemaan, kun Dima sanoi haluavansa pitää minulle oparin. Muutaman tunnin odotuksen jälkeen Dima kuitenkin ilmoittikin pitävänsä oparinsa mieluummin kokeneemmalle Tanjalle. Kieltämättä siinä vaiheessa hieman tympi muutama elämästäni odottamiseen menetetty tunti.
Pelotteluista huolimatta kaikki meni kaikilla ainakin välttävästi. Jokaiselle annettiin arvokkaalta näyttävä ranskankielinen diplomi kahden kuukauden työstä. Saimme myös t-paidat. Omani on liian iso, mistä melkein olen loukkaantunut.
Kaikille jaeltiin kehuja, ja neljä parasta saivat suullisen kunniamaininnan. Nuo neljä nimeä eivät tulleet kenellekään yllätyksenä. Valitut olivat kaikki kokeneita valmentajia: Ruotsalainen Dima, romanialainen Suta, kroatialainen Darko ja Ukrainalainen Sergey. Romanialainen Ionuz ja kroatialainen Mirna saivat myös kovasti kehuja. Minä sain hieman kyseenalaisen kohteliaisuuden: kuulemma suoriuduin yllättävän hyvin vähäiseen miekkailukokemukseeni nähden.
Nyt kun vielä saisi kakkua ja ehkä kuohuviiniä. Sitten voisi pari päivää vielä käyttää tutkimalla tätä kaupunkia, johon tuskin koskaan palaan. Sitten voisi jo olla ihan hyvä aika palata kotiin pölyn, tenttien ja muiden kokemattomien miekkailijoiden pariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti