perjantai 30. lokakuuta 2009

Kaksi kuukautta miekkailijan elämästä













Äsken oli viimeiset treenit, ja huomenna lähtee lento kotiin. On siis aika tehdä jonkinlaista yhteenvetoa siitä, miten matka on mennyt. Joten tässä loppuarvio leirille - ei tiivistelmä kahden kuukauden bloggauksista vaan objektiivisuutta hakeva arvio subjektiivisista tunteistani.

Tiesin jo alussa, että kaksi kuukautta aivan toisessa maailmassa eivät olisi helppoja. Ensimmäinen viikko oli kuitenkin paljon vaikeampi kuin odotin. Bukarest onnistui yllättämään.

Patjani oli täysin hajalla. Nettiä ei ollut, mutta ei myöskään lämmintä vettä eikä sähköjä. Huonetoveri söi ruokani, huudatti musiikkia yöt ja päivät ja toi porukkaa huoneeseemme. Kamalin oli ajatus siitä, että näissä oloissa on oltava kaksi kuukautta.

Onneksi ei kuitenkaan tarvinnut kestää kaikkea aivan kahta kuukautta. Vesi ja sähkö alkoivat taas toimia, ja patjaan keksin lopulta pehmikkeitä. Pari viikkoa sitten sain uuden huoneenkin. Tosin on myönnettävä, että pyykinpesukoneen puute tympi ja ruuan kehnous hämmästyttää minua luultavasti loppuelämäni. Olen kieltämättä aika katkera siitä, että kahdessa kuukaudessa hankin sekä anemian että ylipainoa, kun jotainhan sitä oli syötävä ja kauppaankaan ei kovin usein ehtinyt.

Bukarest oli kuitenkin kaupunkina positiivinen yllätys. Kaupunki on upea ja varmasti täysin ainutlaatuinen. Erityisen kiehtovaksi sen tekevät sen yksityiskohdat - vanha ja uusi, rikas ja köyhä, kansainvälinen ja nationalistinen yhdistyvät aivan ristiriidattomasti.

Aluksi pelotti myös se, miten pysyisin mukana treeneissä. Olinhan osallistujista kokemattomimpia ainakin miekkailijana. Pelkoni olivat kuitenkin turhia.

En kuitenkaan aivan sanoisi, että olisin tyytyväinen leirin sisältöön. Opin paljon, mutta kaiken tuon paljon oppimiseen meni turhan paljon aikaa. Treenitahti oli kammottavan hidas. Suurin osa ajasta oli odottelua.

Toki tapasin mukavia ihmisiä. Yksi pariskuntakin täällä muodostui. Itse en nyt ehkä ihan niin lämpimiä siteitä solminut, mutta enköhän näihin ihmisiin voi ottaa yhteyttä ainakin, jos tarve sitä vaatii.

Paljon parannettavaa olisi ollut oloissa ja informaation kulussa. Pieniin parannuksiin tarvittavat rahat voitaisiin saada kurssin pituutta lyhentämällä, sillä kuukausi olisi aivan tarpeeksi tämän informaation vastaanottamiseen. Lapsellisesti ilmoitinkin mielipiteeni, kun meiltä kysyttiin kirjallista palautetta. En kuitenkaan tajunnut, että nimellä varustetut palautelaput ovat kehuja varten. Niinpä sain kuulla monta ivallista kommenttia kurssista vastaavan Kansainvälisen miekkailuliiton Ioan Popin osalta. Enpä usko, että asiat siis tästä parantuvat seuraavillakaan kursseilla.

En silti voi sanoa, että olisin kaksi kuukautta käyttänyt hyödyttömyyteen ja kärsimykseen. Opin paljon ja voitin itseni. Toivottavasti saan tulevaisuudessa nauttia työni hedelmistä.

Olen vähän ollut yllättynyt siitä, miten yhteyksissä kanssani olleet ihmiset ovat kuvitelleet minun vain kärsivän täällä ja haluavan heti kotiin. Syynä taitaa olla tämä blogi.

Blogi on ollut minulle henkireikä. Etenkin aikana ennen ympärivuorokautista nettiyhteyttä blogi oli ainoa mahdollisuus saada kertoa jollekin ja päästä hetkeksi pois tästä maailmasta. Kirjoitin silloin kun tarvitsin kirjoittamista enkä silloin kun kaikki oli hyvin. Eivät kaikki tekstit tosin syntyneet huonoina hetkinä. Opin pitämään kirjoittamisesta entistäkin enemmän. ja monena päivänä blogitekstejä syntyi jopa varastoon asti.

Jään kaipaamaan säännöllistä elämänrytmiä ja ongelmatonta arkea. Jokapäiväistä treeniäkin osaa ehkä arvostaa, kun siihen ei olekaan enää mahdollisuutta. Ehkä myös tämä kaupunki ja nämä ihmiset tulevat vielä kotonakin mieleen. Ainakin tätä blogia minun varmasti tulee ikävä.

torstai 29. lokakuuta 2009

Suomi

Finland, Finland, Finland, the country where I want to be… Kohta minä taas siellä olenkin: maassa, jossa on vähän vähemmän kuin täällä lämpöasteita, ihmisiä ja miekkailua. Enemmän siellä taas on tuttuja, tekemistä ja tuotteilla hintaa.

Jos nyt ei lasketa tuttuja ihmisiä, eniten kahden Suomettoman kuukauden aikana on tullut ikävöityä suomen kieltä. Sitä, josta Kuki hauskasti saa vielä kahden kuukaudenkin jälkeen joka päivä väännettyä vitsin Finnish/finish. Englannillahan toki tulee toimeen loistavasti, mutta kun ei se ole äidinkieli. Ja kun sillä ei pärjää muualla kuin näiden miekkailuihmisten parissa tässä kaupungissa, tuntee itsensä monesti aika puolikieliseksi.

Sitten tietenkin joskus tuntee itsensä myös kulttuurisesti aika vajaavaiseksi. En osaa halailla ihmisiä. Minkäänlainen kontraksi kun ei oikein tunnu suomalaisesta luontevalta, niin miekkailukaan ei aina suju niin hyvin kuin näillä vähän rautaisemmilla ammattilaisilla.

Jotkut yksittäiset asiat aina muistuttavat kotimaasta. Suomalaisena tuotteiden alkuperämaa tulee heti mieleen, kun nokialainen soi jonkun taskussa. Tai kun ihmiset rynnivät ohi Koneen liukuportaissa (itsehän ei pikkukaupunkilaisena edes osaa rynniä silloinkaan kun pitäisi). Tai kun jokaisen kuppilan seinällä mainostetaan Finlandiaa (en ole silti sitä juonut, älkää huoliko ystävät rakkaat)-

Jokapäiväinen vähän kummallinen muistutus Suomesta ovat ruokalan seinää koristavat kaksi Orivesi-tarraa. Niiden tarina on mysteeri, johon kovasti haluaisin saada vastauksen. Miksi miekkailuhotellissa on ollut joku, joka on käynyt Orivedellä? Miksi joku miekkailija on käynyt Orivedellä? Miksi joku on tullut Orivedeltä miekkailupaikkaan? Mitä yhteistä on miekkailulla ja Orivedellä?

Ylihuomenna lähden Suomeen. Mutta ei se nyt kauheasti merkitse, mikä sen maan nimi on, minne menen. Suomessa vain on koti.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

La Grande Finale


Nyt se on ohi. Ei elämä, ei minkäänlainen ihmissuhde eikä edes Romanian matka. Mutta tämä kurssi sentään.

Tänään oli suuren suuri päättökoe. Ilmassa oli jännitystä. Kaikki tärisivät, jopa minäkin aloin vähän jännittää yleisen ilmapiirin johdosta. Kansainvälistä miekkailuliittoa edustava kunnianarvoisa herra Pop oli saapunut arvioimaan suoriutumistamme valmentajana.

Jo edellisenä iltana oli alkanut sopiminen ja neuvottelut esiintymispareista. Jokaiselle piti löytää sekä valmentaja että valmennettava. Kuvioita sotki vielä hieman se, kun ainakin Monica tiesi jo etukäteen olevansa urheiluvamman vuoksi kyvytön olemaan oppilaana.

Aamuyhdeksältä alkoivat valvotut miekkailuoppitunnit, yksi kerrallaan. Jokaista meistä arvioitiin sekä miekkailijana että valmentajana. Suoritusjärjestys oli määrätty maiden aakkosjärjestyksen mukaan. Jokainen oppitunti kesti vartin, ainakin virallisesti. Tosin yhteen mennessä olimme edenneet vasta Romaniaan, joten yhden oppitunnin todellinen kesto lienee ollut kaksi kertaa pitempi. Yhteensä meitä oli noin viitisentoista, ja neljän aikaan olimme valmiita - välissä tosin oli tunnin lounastauko.

Suurin osa ajasta oli siis odottelua. Arvioivan silmän alle pääsin E:n eli Englandin kohdalla, kun olin Johnin oppituntikohde. Olimme kahden kuukauden aikana ehtineet muodostaa toimivan vakioparin, joten Johnin tapa antaa oparia oli jo tuttu, ja täytyy tunnustaa, että olimme treenanneet koreografian valmiiksi kuntoon arviointia varten. Herra Pop ei kuitenkaan pitänyt kahdesta harjoituksesta, joten kuviot menivät tietenkin aivan uusiksi. Johnia jännitti, ja miekkailijakin oli vähän hermostunut. Kaikki ei siis mennyt aivan hyvin, mutta kumpikaan ei menettänyt hermojaan aivan täysin.

John ei toki ollut ainoa, joka sai kritiikkiä. Kaikki saivat kuulla korjausehdotuksia. Harva ehdotuksista tosin muuttanee mitään tulevaisuudessa, etenkin kun neuvot tuntuivat olevan melko ristiriitaisia suhteessa kaikkeen kahden kuukauden aikana oppimaamme. Suurin osa kuitenkin älysi pitää mölyt mahassaan ja tehdä jotain, mistä arvioijakin tykkää.

Toinen Popille Johnin oparilla kelpaamaton harjoitus oli juuri se, minkä itse olin ajatellut omalla vuorollani pitää oppilaalleni. Joten omat kuvioni menivät jo etukäteen vähän sekaisin. Toinen hämmennystä ja paniikkia aiheuttava tekijä oli se, kun jouduin pitämään oppituntini ruotsalaiselle Dimalle, jonka kanssa en kahden kuukauden aikana tainnut kertaakaan treenata.

Muutenkin hieman harmitti, kun en ehtinyt napata Johnia oppilaakseni. Minun ja Diman välillä on kuitenkin tasoeroa sen verran paljon, että valmentajalla on kovasti töitä koittaa tarjota valmennettavalleen haastetta tarpeeksi. Oppitunti menikin vähän sekaisissa merkeissä, kun en meinannut pysyä oppilaani vauhdissa. Mister Popilla olikin muutama asia sanottavanaan…

Oman suoritukseni jälkeen jäin odottelemaan, kun Dima sanoi haluavansa pitää minulle oparin. Muutaman tunnin odotuksen jälkeen Dima kuitenkin ilmoittikin pitävänsä oparinsa mieluummin kokeneemmalle Tanjalle. Kieltämättä siinä vaiheessa hieman tympi muutama elämästäni odottamiseen menetetty tunti.

Pelotteluista huolimatta kaikki meni kaikilla ainakin välttävästi. Jokaiselle annettiin arvokkaalta näyttävä ranskankielinen diplomi kahden kuukauden työstä. Saimme myös t-paidat. Omani on liian iso, mistä melkein olen loukkaantunut.

Kaikille jaeltiin kehuja, ja neljä parasta saivat suullisen kunniamaininnan. Nuo neljä nimeä eivät tulleet kenellekään yllätyksenä. Valitut olivat kaikki kokeneita valmentajia: Ruotsalainen Dima, romanialainen Suta, kroatialainen Darko ja Ukrainalainen Sergey. Romanialainen Ionuz ja kroatialainen Mirna saivat myös kovasti kehuja. Minä sain hieman kyseenalaisen kohteliaisuuden: kuulemma suoriuduin yllättävän hyvin vähäiseen miekkailukokemukseeni nähden.

Nyt kun vielä saisi kakkua ja ehkä kuohuviiniä. Sitten voisi pari päivää vielä käyttää tutkimalla tätä kaupunkia, johon tuskin koskaan palaan. Sitten voisi jo olla ihan hyvä aika palata kotiin pölyn, tenttien ja muiden kokemattomien miekkailijoiden pariin.

tiistai 27. lokakuuta 2009

Vieras aika

Aika on suhteellista.

Viisi tuntia junassa tuntuu älyttömältä matkalta, jos määränpäänä on Bukarest ja lähtöasemana 166 kilometrin päässä oleva Brasov.

Viikonloppu Brasovissa tuntui lyhyeltä ajalta. Seuraava viikonloppu lentokoneissa ja yöbussissa tuntuu varmasti viikolta.

Maanantaina olevan tentin tenttikirjan lukemiseen tarvittava aika tuntuu niin pitkältä, että en viitsi edes avata teosta, vielä ainakaan, kun aikaa on melkein viikko. Sunnuntai-illan paniikkilukuhetkinä yksi ilta taas voi kulua turhan nopeasti

Kaksi kuukautta tuntuu pitkältä ajalta, kun sitä ajattelee etukäteen. Menneet kaksi kuukautta tuntuvat vain pitkähköltä ajalta. Siihen aikaan mahtuu monen monta rankkaa päivää mutta myös lukemattomia hienoja hetkiä.

Kotona rästihommien hoitamiseen menee loppumattomalta tuntuva aika, ja erilaiseen päivärytmiin sopeutuminen vie aikaa.

Kuitenkin neljä päivää tuntuvat ikuisuudelta, jos on jo odottanut kaksi kuukautta.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Huhuu, vieläkö on lukijoita?

Kävin pitkästä aikaa katselemassa, mitä asiaa minulle on ihmisillä ollut Facebookissa. No ei tietenkään mitään. Mutta huomasin, että joku oli statuspäivittänyt minun viime viikkoni sinne. Joku oli tehnyt samoja asioita kuin minäkin viime viikon.

Kuvassa esiintyvä mies ei liity tapaukseen


Joku oli käynyt katsomassa jalkapalloa sateisen päivän iltana. Tosin joku oli ehkä tajunnut siitä vähän enemmän kuin minä ja joutunut selittämään minulle kaiken alkaen siitä, miksi noin isolla kentällä on noin vähän palloja ja miksi jotku äijät mustissa vaatteissa juoksee pitkin kenttää.

Joku oli käynyt kasinolla katselemassa pelinhoitajien lyhyitä hameita (joita minä en kyllä ollut huomannut jostain syystä).

Joku oli käynyt oopperassa, jonka liput maksoivat 2,5 euroa. Tosin minä olin se, joka nukahti kesken La Traviatan ja näki unta leivästä.

Pitipä minunkin kertoa näitä juttuja, että tietäisitte, että minulla on ollut muuta tekemistä kuin kirjoittaa. Lisäksi kerron nyt muutaman uuden asian, joita tuskin kukaan on aikaisemmin julkaissut netissä.

Minä ostin kaksi litraa valkoviiniä, maksoi reilun euron. Ei se nyt pahaa ollut, mutta vielä sitä on jäljellä viikonkin jälkeen. Alkoholistin tautiluokitus siis jää toistaiseksi täyttymättä.

Minä söin mustaa pastaa. Se oli hyvää.

Minä kävin Brasovissa. Se oli kiva kaupunki, vaikka se olikin turistikaupunki. Hotellinpitäjä oli muuten virolainen ja puhui suomea. Juna Brasovista Bukarestiin käytti 166 kilometrin puksuttamiseen viisi tuntia. Se oli vielä toinen niistä hyvistä junista, joita Romaniassa ei nettilähteen mukaan tarvitse välttää.

Minä kävin palauttamassa Bukarestin keskustasta löytyneen Visa Electronin brasovilaiseen pankkiin. Ei ollut helppo tehtävä löytää paikkaa, joka huolisi talteen otetun kortin itselleen, mutta lopultahan se onnistui. Tuli hetkeksi hyvän ihmisen fiilis.

Minä kävin Draculan linnassa. Se oli ihan hieno, mutta en nähnyt Draculaa. Vampyyrien sijasta jouduin taas hyttysten hyökkäyksen uhriksi. Lokakuun lopun lämpötilat ovat täälläpäin maailmaa vähän korkeampia kuin Oulussa.

Minä näin tuttuja leiriltä sattumalta kolmesti. Kerran metrossa, kerran keskustassa ja kerran Bukarest - Brasov -junassa.

Joku muu oli siellä aina mukana kyllä tekemässä näitä juttuja, kiva kun oli seuraa, muutakin seuraa kuin blogi. Huomenna yritän palata normaaliin arkeen ja alkaa kirjoittaa selkeämpiä ja teemallisia bloggauksia joka päivä. Toivottavasti jaksatte vielä pari teksti lukea ennen kuin suuntaan lauantaina kohti kotia. Ja korvaukseksi bloggaamattomudestani pari kuvaa. Lisää seuraavassa numerossa tai joskus ainakin.


perjantai 16. lokakuuta 2009

Syksy Bukarestissa


Viime päivät Bukarestissa on myrskynnyt. Enkä puhu vain siitä, kun huomasin kasvaneeni miekkailuhousujeni kokoa isommaksi.

On tullut syksy. Polttava aurinko väsyi aina vain paistamaan ja piiloutui kylmän pilviverhon taakse jättäen palvojansa odottamaan keväistä paluuta. Bukarestin pureva tuuli viheltää pattereiden, ilmastoinnin ja viemärien äänet kuulumattomiin. Puut luovuttavat lehtensä tuulen huomaan, jotta se voisi arvokkaasti laskea kullanvärisen aarteensa suurkaupungin katujen varsille ja puistojen nurmille. Ihmiset kaivautuvat komeroihinsa etsimään yhä lämpimämpiä ja lämpimämpiä vaatteita avuksi taistelussa ristivetoa vastaan. Ikkunat pahoittelevat, kun eivät osaa pitää lämpöä hotellin sisäpuolella; mutta eiväthän ne ole tottuneetkaan muuhun kuin helteeseen.

Itäeurooppalaiset eivät uskalla lähteä viimaan ja tuiskuun. Syysmarkkinat pistivät pillit pussiin, ja myyjät kojuineen katosivat. Suomalainen saa yksin vaeltaa synkkiä katuja, mutta jopa Suomalainenkin tarvitsee talvitakin tai ainakin sadetakin.

Suomalainen ei kuitenkaan juuri nyt kärsi syysmasennusta. Hän tietää, että kaukana pohjoisessa on syysloma. Suomalainen pukee sadetakin päälleen ja lähtee hakemaan vierailemaan tulleen syyslomalaisensa lentokentältä.

Eikä hän voi luvata päivittää blogia ihan joka päivä enää.

torstai 15. lokakuuta 2009

Elämän muutokset

Kävin kampaajalla. Kävelin sieltä ulos aivan eri näköisenä kuin olin kaksi kuukautta sitten. Ette varmaan tunnistaisi minua nyt.

Kampaajalle mennessä minulla oli kiharat mustat hiukset. Kävelin kampaajalta pois ruskeiden suorien hiusten kanssa. Se ei kuitenkaan ollut suurimpia ulkonäkömuutoksia.

Varsinaisesti huomasin muuttuneeni, kun kampaaja kysyi muuten vaan, olenko raskaana ja paljonko poltan päivässä, kun ihoni on niin huonossa kunnossa. Loukkaannuin kieltämättä aika lailla, kun kampaaja kehtasi tehdä ulkonäöstäni tuollaisia aiheettomia päätelmiä.

Järkytystäni lisäsi se, että olin juuri itse säikähtänyt peilissä näkyvää vampyyriä. Edellisellä viikolla olin ihmetellyt romanialaista kokoluokitusta, kun kaupassa piti sovittaa muutamaa numeroa isompia paitoja kuin koti-Suomessa.

Aloin miettiä, onko ongelma romanialaisessa asiakaspalvelukulttuurissa vai pitäisikö tästä huolestua. Kampaajalta päästyä piti sovittaa miekkailuhousuja, joita ei ole tullut käytettyä pariin kuukauteen. Eivätpä nuo menneet lähellekään. Juustoon ja muroihin pohjautuva ruokavalio on siis tehnyt tehtävänsä ja auttanut minua keräämään muutaman ylimääräisen kilon ja hankkimaan jokaisen kuviteltavissa olevan vitamiinin puutoksen.

Tietenkin sitä on muuttunut myös monien muiden asioiden kuin vaatekoon osalta, vaikka ne positiiviset muutokset eivät päällepäin näkyisikään.

Olen kerännyt yhden uuden kaupungin muistoihini, vaikka en vieläkään osaa löytää tietäni edes vanhaan keskustaan.

Muutamat erilaiset kulttuurit ovat myös tulleet vähän tutuiksi. Omasta kulttuuristani taas olen oppinut arvostamaan kaurapuuron ohella monia asioita.

Miekkailusta ja valmentamisesta olen oppinut varmasti paljon. Sehän se tärkeintä onkin, sitä vartenhan minä täällä olen. Kotona sitä varmasti vasta huomaa, mitä on oppinut, kun pääsee soveltamaan oppimiaan asioita käytäntöön.

Tosin niin kauan kuin miekkailuhousut eivät mene jalkaan eikä kunto riittää kokonaiseen miekkailuotteluun, uusista opeista ei taida minulle olla kauheasti hyötyä.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Muiden kulttuurit

Jo kaksi viikkoa odottamani uintikerta oli peruttu eilen. Näinhän ei saisi sanoa julkisessa blogissa, mutta ei tätä nyt muuten voi kuvata: vitutti. Aivan saatanasti.

Syy perumiselle: maassa vallitsee epävirallinen hätätila. Celsius-lukemat ovat laskeneet kymmeneen viimeisten kuuden viikon hellekelien jälkeen. Joten emme voi mennä uimaan samassa pihapiirissä sijaitsevaan uimahalliin; voisimme vaikka vilustua.

Pakko oli urputtaa ruokapöydässä siitä, että meillä kotona minä kyllä menisin pyörällä seitsemän kilometriä uimahallille, vaikka olisi kolmekymmentäviisi astetta pakkasta. Ja avannossakin voi aivan hyvin uida, perkele.

Olisin kyllä niin tarvinnu uintipiristystä. Ihan ihmeellisiä kulttuurishokkeja on mahtunut pariin viime päivään jo liikaa.

Viikonloppuna ilmeisesti ihmisillä alkoi kärsivällisyys viimein loppua, kun koko Itä-Euroopan delegaatio kävi vuorotellen haukkumassa kasvissyöntini maailman typerimmäksi asiaksi. Hollantilainen ja britti ymmärsivät kun selitin etiikasta ja maataloudesta, muille puheeni olivat hepreaa. Kasvissyönti ei taidakaan olla ihan suosituimpia juttuja Romaniassa, kun keittiö esittelee minulle kasviksina milloin pekonia ja milloin kinkkusalaattia.

Lienee tarpeetonta edes sanoa, että täällä ei kierrätetä metallia tai muovia tai paperia, pulloista puhumattakaan.

Luontokappaleita ei muutenkaan kauheasti taideta Itä-Euroopassa arvostaa, kun kerran Moldovassakin kuulemma ajellaan koirien päälle samaan tyyliin kuin meillä tallotaan muurahaisia.

Myös ihmislajin arvostus tuntuu olevan joidenkin silmissä aika alhainen. Puolella ihmisistä on pullat melko epätasa-arvoisesti uunissa, jos kroatialaiset ja romanialaiset täällä edustavat omien maamiestensä yleistä kantaa. Aamuinen keskustelu thaimaalaisen yhteiskunnan paratiisinomaisuudesta särähti pahasti suomalaisnaisen korvaan.

Toki miehet ovat miehiä, ja ehkä pahiten naisia loukkaavat kommentit pitäisi vain kuitata huumorilla. Kuitenkin vähän ehkä kertoo sekin, että moldovalais-romanialainen pariskunta on viiden viikon seurustelun jälkeen jo perustamassa perhettä. Mikäs siinä, kun miespuolinen osapuoli on maailmanmestari, niin naispuolinen voi rauhassa keskittyä lapsiin ja hyvältä näyttämiseen.

Olen kyllä hirvittävän ilkeä nyt. Tutkiskelen asioita kapeakatseisesti kuvitellen ammentavani näkemyksiäni jostain hienosta länsimaisesta kulttuurista. Vaikka oikeasti olen Suomesta.

Oikiasti vain tympii, kun en päässyt uimaan. Ja kiukuttaa, kun en saa samaa ruokaa kuin kotona. Enkä voi edes puhua suomea kenellekään. Ja kahvikin on erilaista ja siis pahempaa. Ja ottaa päähän, kun aina ja aina jatkuva opiskelu on ihan turhaa, kun en siltikään ole yhtä nätti kuin thai-naiset.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Ammattilaisjunnuja

Puhuin yksi päivä kolmetoistavuotiaan romanialaisen miekkailijatytön kanssa. Tyttö on kotoisin toisesta kaupungista, mutta treeniakaudet hän asuu meidän hotellissamme ja harjoittelee joka päivä.

Näitä huippujunioreita ei kovin montaa olekaan. Samat tyypit kuitenkin ovat salilla jatkuvasti. Mitään harrastelijoita ei ole olemassakaan, ainakaan täällä; kuulin kyllä villejä huhuja, että jossain päin kaupunkia voisivat myös aikuiset harjoitella, jopa kilpaurheiluiän jälkeenkin. Tämän paikan harjoittelijat ovat kuitenkin rautaisia ammattilaisia, olivatpa he kolmetoista-, kuusitoista- tai kuusivuotiaita (ja kyllä, pienimmät miekkailijat todella ovat puolet aseidensa koosta).

Valtio syytää rahaa miekkailuun. Kisamatkoista, varusteista tai harjoittelusta ei romanialaisten lapsosten tarvitse maksaa. Päinvastoin, urheilu on loistava keino kiertää maailmaa ja hankkia vähän elintasoa ja statusta.

Kuten hollantilainen Chris sanoi: Länsimaissa urheilijan pitää tehdä jotain oikeaa. Täällä urheilu on jotain oikeaa.

Minä sitten olen kai sitten liian länsimainen, kun en ihan täysin tajua. Vieläkään, vaikka jo aikaisemminkin olen aihetta blogissani käsitellyt. En vain pääse yli tästä urheilukulttuurishokistani.

Mitä jos nämä tytöt tajuavat vanhempina ja viksumpina haluavansa tehdä jotakin muuta? Vaikka opiskella? Jos asuu miekkailuhallin yläkerrassa, onkohan sellainen mahdollista? Ovatko nämä tytöt tarpeeksi itsenäisiä päättääkseen elämästään itse, nyt tai parikymppisinä?

Tai mitä jos jotain tapahtuu? Ehkä vielä parikymppisenä onkin helppo kehitellä jostain uusi ammatti, kun hajonnut polvi estää pärjäämästä urheilun huipputasolla, joka kuitenkin taitaa olla se ainoa kelpaava taso. Mutta jos on uhrannut elämänsä miekkailulle, mitä sitä sitten tekee, jos se aika todennäköinen onnettomuus tapahtuukin muutaman vuoden liian myöhään?

Ehkä vähän liioitelen. Toivottavasti näillä nuorilla naisilla on koulutusjutut kunnossa tai ainakin jokin plan B, kuten rikas perhe/poikaystävä/kummisetä/miesystävä.

Ehkä olen vähän kateellinen, kun nämä tytöt ovat 13-vuotiaina parempia kuin allekirjoittanut suomalaisvanhus ikinä. Ainakin tyttöjen uhrautumista on ihailtava, oli se sitten suunniteltua tai ei.

maanantai 12. lokakuuta 2009

Hit music only

Eilen ruokalan radiossa soi kamalin ikinä kuulemani biisi. Siinä nainen jankkasi monotonisella ja epävireisellä äänellä “I'm a Miami Bitch, I’m a Miami Bitch, I'm a Miami Bitch.”

Toivottavasti kappaleesta ei tule uutta hittiä. Sillä hitit soivat täällä jatkuvasti. Samat pari kappaletta pyörivät radiossa ja MTV:llä ympäri vuorokauden. Ja alan jo olla asiantuntija, mitä niihin biiseihin tulee, sillä Tanja popittaa kamalaa hittipaskaa yöt ja päivät.

Varmaan suuri osa kappaleista pyörii non stoppina Suomessakin tällä hetkellä. On jotakin jostain Burning lovesta ja sitten on Hannah Montanaa rallattelemassa. Suomessa niitä vaan ei olisi pakko kuulla. Ihanaa, kun ei omista televisiota.

Sitten joskus soi myös Basshunter. Se onkin antanut aiheen yrittää uskotella muille, että Boten Anna ei kerro veneistä. En ole onnistunut vakuuttamaan.

Paljon pyöritetään myös Romanian omia renkutuksia. Yhden kipaleen nimi on Russian Girl. Se on aivan kamala. Sitten on joku kappale, jossa lauletaan Puppeteista tai jostakin semmoisista. Se taas on totaalisen paska.

Kaikkein kamalinta MTV:n sontaa ovat kuitenkin reality-ohjelmat. Ne kaikki keskittyvät parinvalintaan. Ohjelmien ideat ovat käsittämättömiä: äidit käyvät tytärtensä puolesta treffeillä tai vanhemmat valitsevat lapsosilleen uudet puolisoehdokkaat entisten tilalle. Kaikkein hirvein on ohjelma, jossa joukko naisia kököttää bussissa ja käy vuorotellen treffeillä äijän kanssa. Heti kun heppu kyllästyy tyttöön, hänen tarvitsee vain huutaa “NEXT!” ja seuraava neito jo kipittää paikalle. Yleensä treffit kestävät korkeintaan puoli tuntia, mutta toisinaan äijä huutaa seuraavaa jo nähdessään pullean/lättäjalkaisen/kaljun/silmälasipäisen/meksikolaisen naisihmisen astuvan ulos autosta.

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Leirin muoti

Treenien jälkeen yleensä läsähdän hotellin kakkoskerroksen aulassa sijaitsevaan tietokonenojatuoliini. Kovin monessa hotellissa en istuskelisi julkisissa tiloissa hikisessä t-paidassa naama punaisena.
Siinä sitten haisevana tuijotan ruutua ja moikkailen ohikulkijoita, jos ne ovat tuttuja. Muita vain mulkoilen. Sitten lopulta raahaudun suihkuun, kun aikani olen käyttänyt omalla paikallani haisemiseen.

Suihkuun raahautuminen kahdesti päivässä onkin sitten melkein ainoa asia, mitä täällä jaksaa ulkonäkönsä eteen tehdä. Koitan olla urheilija, ja se käy tekosyyksi tyylittömyydelle. Verkkareissa ja treenipaidassa saattaa hyvinkin lähteä kauppaan, ja kaupungillekaan mennessä ei tarvitse kuin ehkä se paita vaihtaa. Oulussa ei tulisi mieleenkään käyttää samoja kamppeita kaksissa harjoituksissa, mutta täällä laiskuus pestä pyykkiä menee epäolennaisten asioiden edelle. Meikkiä ei oikein jaksa käyttää, aurinkolasit pelastavat ja piilottavat.

En onneksi ole ainoa, joka ei täällä jaksa panostaa imagoonsa. Edes Mirna (“Pamela Andersson”) ei viitsi aina meikata ulos mennessäänkään. Meitä ei yhtenä lauantaina edes huolittu hienoon diskoon, kun näytimme liian urheilullisilta: John ei ollut saanut aikaiseksi vaihtaa verkkareita asiallisempiin housuihin.

Vaikka muuten täällä voi näyttää kuinka urheilulliselta tai tyylittömältä tahansa, kukaan ei käytä seuraverkkareita treenien ulkopuolella. Ehkä filosofoin liikaa, mutta luulen, että kukaan meistä ei jaksa olla miekkailija enää treenien ulkopuolella.

lauantai 10. lokakuuta 2009

Kielivaikeuksia

Tänä aamuna koitin saada huonetoveriani Tanjaa heräämään, kun sellaista palvelusta minulta kerran oli pyydetty. Tai niin luulin, kunnes sain herättelyihini äkäisen vastauksen “I told you NOT to wake me up”.

Näitä väärinkäsityksiähän sattuu. Eilen totesin aulan ohi kävellessäni vain ottavani yhden keksin ja sitten meneväni nukkumaan, kun olen selvästi tulossa sairaaksi. “Oh, you went for pizza” oli Diman vastaus. “Why don’t yo want to eat?” kysyi Vesna ja jatkoi: “Aa, how do you know it is getting cold this night?”.

Ehkä brittiaksenttini hämää: Markon makedonialainen tyttöystävä totesi, että hänen on vaikea ymmärtää minun, Johnin ja Chrisin puhetta, kun meillä on niin voimakkaat brittiaksentit. Johnille se sallittakoon kansallisuuden vuoksi, ja Chrisilläkin on englantilainen tyttöystävä. Minun kohdallani kyse taitaa olla hienosta nimityksestä epäselvälle möngerrykselle. Alan käyttää brittiaksenttia selityksenä myös sille, kun joku ei saa selvää suomenkielisestä puheestani, ja ehkä samalla tekosyyllä voin perustella epäselvät tekstitkin.

Meitä englannin puhujia on täällä monen tasoisia. Mirna, Darko, Chris ja John puhuvat englantia täydellisesti; ukrainalainen Sergey taas ei osaa englantia lainkaan. Me muut olemme sitten jossain siinä välissä.

Hauskin tapaus oli syyskuun kouluttaja, venäläinen Alec. Hänen luentonsa olivat täynnä hauskoja virheitä mutta myös tuskastuttavia ymmärtämisvaikeuksien hetkiä. Uusi kouluttaja Shevchenko taas vaikenee heti ja kyselee muilta venäjäntaitoisilta apua joka toisen lauseen kanssa.

Romanialaisten juniorien valmentamisessa täytyy käyttää elekieltä. Lapsoset vain nyökkäilevät selityksilleni ja sitten kuitenkin tekevät aivan eri juttuja kuin käskin. Yksi tosin puhuu loistavaa englantia, mutta muille taidan jatkossa selittää suomeksi.














“Daa daa daa, en ymmärrä, daa daa daa, en kuuntele.”


Treenien ulkopuolellakin keskusteluissa harvemmin liikutaan samoissa aihepiireissä. Mutta eipä tuolle ole niin väliä. Kunhan muistaa tarkistaa sovitut kellonajat moneen kertaan ja monelta eri taholta.

perjantai 9. lokakuuta 2009

Matkalla materialistin kanssa


Tältä se siis näyttää. Baneasan valtava ostoskeskus, jossa kävin keskiviikkona. Ei sitä kyllä ostoskeskukseksi pitäisi väittää. Se on ostoskaupunki, juuri niin kuin seinässäkin lukee.

Keskustan kauppakeskukset ovat täynnä ylihintaisia myymälöitä. Niitä löytyi myös Baneasasta. Paikassa oli muun muassa Glam Street ja Style Street -nimiset ostoskadut. Kävelin jonkin matkaa hienostokatuja pitkin katsellen ostoskeskusta koristavia suihkulähteitä, patsaita ja antiikkisohvia. Sitten kuitenkin etsiydyin pois ennen kuin vartija tulisi heittämään minut pois olemukselleni sopimattomalta osastolta.

Kauppakeskuksessa oli kuitenkin ihmisläheisempiäkin osioita. Löysin kohtuuhintaisia kauppoja kaikilta mahdollisilta aloilta. Join tuoreista hedelmistä tehdyn pirtelön. Kadehdin pikkutyttöä, joka uskalsi mennä vohvelikojun luo hakemaan maistiaisia ja ihastelemaan tuoksuvia herkkuja.

Harmittaa, kun en voi esitellä paikasta enempää kuvia. Kameran akku loppui heti ensimmäisen otoksen jälkeen, kun en taaskaan ollut muistanut sitä ladata.

Kohta loppui puhelimestakin akku, mistä hieman huolestuin keskellä vierasta paikkaa. Käteinen raha oli loppunut jo menomatkalla, kun törmäsin kivaan pikku ostoskeskukseen. Sitä piti siis nostaa lisää, vaikka hotellilla olisi ollut kasa ilman pankin palvelumaksuja vaihdettuja leitä.

Onneksi myös aika loppui kesken. Muuten olisi nopeaa loppunut pankkitililtä rahat, kaupasta tavarat ja matkalaukusta tila.

Olen vähän huono aina muistamaan muitakin asioita kuin laturin hyödyntämisen. Baneasan tapaisissa ihmeellisissä ja kiehtovissa paikoissa unohdan helposti, että oikeastaan vastustan kerskakulutusta ja käyttäisin rahani mielummin vaikka matkustamiseen tai muihin ei-materiaalisiin asioihin. En kuitenkaan voi kieltää, etteikö sisäinen materialistini olisi nauttinut suunnattomasti saadessaan minut ostamaan kivoja asioita ympärilleni Baneasasta muistuttamaan.

torstai 8. lokakuuta 2009

Hintavertailua

En nyt aio kirjoittaa koko bloggausta ruokateemasta, mutta palataanpa eiliseen aiheeseen vähäksi aikaa: lounaaksi kävin hakemassa jyväleipää ekokaupasta. Se maksoi noin euron.

Täsmälleen saman leivän hinta on supermarketissa viisitoista senttiä. Supermarkettia kannattaa muutenkin suosia, ainakin taloudellisesta näkökulmasta katsoen. Pullo kohtalaista viiniä maksaa puolitoista euroa; baarissa gin tonic kustantaa vitosen. Suurimman osan hedelmiä kilohinta jää supermarketissa alle euron; pikkukaupassa karhunvadelmista saa pulittaa reilut 55 euroa kilolta.

Myös takseissa on eroa: halvimmilla matkustaa 25 sentin kilometrihinnalla, kun taas kalleimmissa saa maksaa kilometrin ajelusta jopa euron.

Matkalla ekokauppaan tuli katseltua myös vaihtokursseja. Nekin vaihtelevat, paikasta ja päivästä riippuen. En ole ennen tajunnutkaan, kuinka paljon rahaa voi haaskata vaihtamalla rahansa väärässä paikassa.

Vertaillaanpa hieman humanistin matikalla. Oletetaan, että vaihdan kerralla opiskelijan kahden kuukauden ensisijaiset tulot Romanian rahaksi. Viidensadan euron opintoraha voi olla hyvinkin vaihteleva määrä leitä. Valitaan lähtökohdaksi vertailuun tämän hetkinen kurssi hotellia lähimmässä vaihtopisteessä.

Jos olisin vaihtanut rahani viime viikon kurssilla, olisin menettänyt kuusi euroa.

Jos olisin nostanut rahat tililtä suoraan leinä, olisin menettänyt vajaa parikymppiä.

Jos olisin vaihtanut Forexilla, olisin menettänyt neljäkymppiä.

Jos olisin vaihtanut rahani Piata Romanan huijauspaikassa, olisin menettänyt seitsemänkymmentä euroa.

Toisaalta, jos en kuvittelisi tarvitsevani jogurttia, jyväleipää ja hedelmiä monipuolistamaan ruokavaliotani, säästäisin kahdessa kuukaudessa aika monta sataa euroa. Aika paljon leitä olisin säästänyt myös, jos en olisi eilen eksyny valtavaan ostoskeskukseen. Siitä reissusta sitten lisää huomenna.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Ruuasta taas

Viimeisen parin päivän ajan ruokailuhetket ovat olleet katastrofaalisia. Joka kerta minulla on tuotu liharuokaa. Yli viiden viikon jälkeen alan olla niin turhautunut, että en ole jaksanut muuta kuin istua ja näyttää vihaisen surulliselta. Lopulta joku romaniantaitoinen on pyytänyt minulle kelpaavaa ravintoa, ja olen saanut jotain kasvisevästä: eilen tomaatteja, tänään kaalia.

Katastrofissa on kaksi ainesta: kasvissyöjä ja romanialainen ruokakulttuuri.

Minun kannaltani ongelma on siinä, että tarvitsisin oikeasti vähän monipuolisempaa ruokaa. Enkä haluaisi joka kerta pyytää uutta annosta kun eteeni kiikutetaan paloja possusta tai osia naudasta. Uuden annoksen pyytäminen tuntuu vastenmieliseltä jo siksikin, että tiedän toisella yrityksellä saavani joko raakaa kanaa, pelkkiä tomaatteja tai lautasellisen samaa lihaa eri muodossa.

Ravintolan kannalta ongelma on tietenkin siinä, että yksittäisen ruoka-annoksen valmistaminen kasvisaineksista on hankalaa. Lisäksi keittiössä hyörii eri päivinä eri ihmisiä, joille osalle viisi viikkoa ei riitä jokapäiväisten toiveideni muistamiseen. Henkilökunnalla tuskin on kokemustakaan kasvisruokien valmistuksesta, joten vaatimuksiani on varmasti aika hankala täyttää.

Tunnen itseni kamalaksi elitistiksi erityistoiveineni. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että en voi kahta kuukautta elää syömällä lihaa, ranskiksia ja riisiä, kun mikään niistä ei ennen ole ruokavaliooni kuulunut.

Olenkin yleensä päivittäin kipittänyt kauppaan ostamaan maustamatonta jogurttia, tuoreita hedelmiä ja jyväleipää. Niistä kuvittelen saavani vitamiineja ja proteiineja. Herkkuni syön yksin huoneessani huonon lounaan jälkeen, tai hätätilanteessa puputan evääni jo kaupan pihalla.

Kasvisruokavaliotani ei voi perustella millään eettisillä syillä enää. Jogurttipurkkini nököttää valtavassa F-energialuokan jääkaapissa. Roskakori täyttyy hedelmien pakkausten muovijätteistä. Kinkun palat menevät lautaseltani suoraan roskiin. Minun ja ravintolahenkilökunnan lisäksi luontokin pääsisi helpommalla, jos mussuttaisin hyvällä omallatunnolla Helunoita ja Mustikkeja.

Terveellinen kasvisruoka kuitenkin tekee minut iloiseksi. Kun toiset syövät suklaata, minä haluan itsekkäästi saada makunautintoni persikoista ja kurpitsansiemenistä leivän päällä.

tiistai 6. lokakuuta 2009

MM-kisat

Miekkailun MM-kisat eivät voi olla näkymättä miekkailuleirillä. Kisakatsomo päivystää on line -tuloksia pakkautuneena nopeimman tietokoneen ääreen ja vedonlyönti voittajista käy kuumana.

Suomessa kisoja ei tulisi varmaan seurattua lainkaan, mutta vaikka olisinkin vannoutunut penkkiurheilija, eivät kisat voisi millään tuntua olevan näin läsnä. Melkein kaikilla kurssilaisilla on joku tuttu kisaamassa. Hotellissamme puhelimet piippaavat tekstiviestejä, joissa heikosti suoriutuneet miekkailijat selittelevät epäonnistumistensa syitä. Paremmin pärjänneet miekkailijat taas voivat lukea kisakatsomon terveiset Facebookista. Mirna ja Tanja odottavat kovasti poikaystäviensä palaamista kisamatkalta ja jännittävät näiden puolesta.

Eikä tässä seurassa tietenkään ole vain hyvien miekkailijoiden tuttuja, osaavat nämä ihmiset itsekin pitää miekkaa käsissä aika vakuuttavasti. Joukossa on maajoukkuevalmentajia ja entisiä huippu-urheilijoita. Uusi kouluttajamme, Dmitry Schevchenko, on kerännyt puolessa tunnissa kerrottavan ansiolistan, johon kuuluu muun muassa kultamitaleja sekä MM-kisoista että olympialaisista. Kansallisia mestaruuksia on yli puolella tästä porukasta.

Toki minullakin on muutama hassu mitali kansallisista mestaruuskisoista, mutta niitä ei tulisi mieleenkään mainita tässä seurassa. Nämä ihmiset kyllä tietävät, että minä en ole mitenkään erityisen hyvä miekkailija. Mitalini kertovat enemmän suomalaisen kuin oman miekkailuni tasosta.

Ovathan julkkiksetkin (yleensä) ihan tavallisia ihmisiä, eivätkä huippu-urheilijatkaan kovin kummallisia tapauksia voi olla. Silti on vähän hassua pysähtyä ajattelemaan asiaa.

Korttia kanssani pelaava heppu on joskus ollut maailman paras miekkailija. Lautaseni ylimääräisistä ruuista tyhjentää urheilija, jolla on maailmancup-pisteitä. Minulle esitetyissä kuvissa esiintyvät känniset ihmiset ovat virallisia tuomareita iltana ennen kansainvälisiä kisoja.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Possunuhaa odotellessa

Oulun kaupungin sivuilta (http://www.oulu.ouka.fi/Tiedote.asp?ID=13449) luin, että sikanuhaa ei juuri Oulussa ole.

Possunuha on toki ollu ajatuksissani täälläkin, vaikka pikku hiljaa se on meinannut unohtua. Eihän sitä ole juuri mainittu niissä suomalaisissa medioissa, joita seuraan (lue: Kalevan ja Hesarin nettisivuilla). Romanialaisista tiedotusvälineistä minulla ei ole kovin kummoista kuvaa, eivätkä nekään ole onnistuneet informoimaan minua tuosta maailmanlopun taudista.

Sillä maailmanlopun tautihan se oli vielä silloin, kun Suomen jätin taakseni. Yleensä koitan välttää liittymästä joukkohysteriaan, mutta H1N1 alkoi jo kuulostaa oikeasti uhkaavalta tapaukselta. Pelkäsin, että kahdessa kuukaudessa kaikki suomalaiset tuttuni ehtisivät kuolla epidemiaan ja olin täysin varma, että ellen ehdi sairastaa sikainfluenssaa Oulussa, se iskisi minuun Bukarestssa. Lentokoneessa vieressäni istuvat maskiasuiset aasialaismiehet eivät lainkaan helpottaneet paniikkiani.

Enkä ole saanut matkallani edes vatsatautia, vaikka siitä ainakin olin täysin varma.

Keripukki ja muita kivennäisaineiden puutostiloja varmasti minulta löytyy, kun kahteen kuukauteen en ole syönyt juuri muuta kuin kanaa ja senkin olen jo alkanut jättää lautaselle. Huolimatta ranttuudestani olen lihonut täällä, kun liikuntamääräni on vähentynyt huomattavasti: terveysriski sekin. Jalkakin on vähän meinannut kiukutella, ehkäpä tätä massaa alkaa olla liikaa.

Pahin terveysongelmani on ollut voimakas allerginen reaktio hyttysenpuremista johtuen. Se tosin olikin paha ongelma, ja muutuin aivan punaiseksi ja pilkukkaaksi. Onneksi oireet alkavat jo vähentyä, kunhan vain muistan napsia tablettia ahkerasti. Ja onneksi Johnilla on sama ongelma, niin ei aivan kamalaksi oloaan kehtaa tuntea.

Mutta ei tosiaan sikanuhaa. Kaikki hyvin. En jaksa enää edes kaivella käsidesipulloa laukun pohjalta, jos jotakin satun kaupungilla syömään.

Tosin viimeiset päivät olen ollut kauhean väsynyt ja voimaton. Niinhän sitä sanotaan, että terveydellään ei saisi retostella.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Tylsimykset

Nukuin tänään kahteentoista. Siis jotain yksitoista tuntia. Kahdeksalta huonetoverini Tanja koitti herätellä minua, ja yhdeksältä hän saikin minut raahautumaan aamiaiselle, mutta sen jälkeen kömmin takaisin kovaan sänkyyni. Aamulla selkä oli kipeä. Mutta sainpahan nukuttua pitkäaikaisia univelkoja pois.

Olinkin jo viikon kerännyt väsymystä. Viime viikon lauantaina tuli laitettua nukkumaan aamuseitsemältä. Maananataina olin evakossa aulassa aamuyöhön saakka, kun Tanjalla oli vieraita. Sillä aikaa huoneeseemme oli tullut sääskiä, joten tiistaina en saanut nukuttua kipeiden hyttystenpuremien vuoksi. Muuten olen sitten vain jumittanut koneella liian pitkään. Ja aamulla on aina pitänyt reippaana olla hereillä.

Eilen tuli kuitenkin nukuttua pitkät yöunet, kun kaivauduin peiton alle yhden aikoihin. Päivä oli lähes kaikille muillekin viikon rauhallisin - huolimatta siitä, että lauantai on oikeastaan ainoa vapaamme, kun vain aamulla on treenit ja sunnuntaina saa nukkua pitkään. Vain pari tyyppiä lähti illalla onnekin baariin hortoilemaan. Muut nökötimme koko päivän paikoillamme tietokoneiden ääressä, emmekä saaneet aikaiseksi raahautua edes elokuviin niin kuin olimme suunnitelleet. Jopa Mirna lupasi jo etukäteen, että lauantai on ainoa ilta, kun hän ei aio juoda mitään. Eihän se lupaus nyt aivan pitänyt, kun minä tarjosin kirsikkalikööriä ja Markolla oli jotain makedonialaista juomaa. Mutta melkein.

Vähän hävettää viettää kaikki aika aina sisätiloissa. Ulkona on kuitenkin iso kaupunki kutsumassa seikkailuun. Hotellissa on päälle kaatuvat seinät.

Kehnoksi puolustukseksi tylsyydellemme esitän sen, että ulkona satoi kaatamalla. Niin kuin aina vapaina hetkinämme sataa. Huolimatta siitä, ettei Romaniassa oikeastaan koskaan muulloin sadakaan. Ja netissä oli MM-kisojen tulosseuranta livenä.

lauantai 3. lokakuuta 2009

Vanhan naisen ilonhetkiä

Kun pojat pelasivat jalkapalloa treenien alkulämmittelyksi, minä yritin houkutella Mirnaa lättkimään sulkapalloa kanssani. Seurakseni kuitenkin ilmestyi noin kuusitoistavuotias romanialaispoika.

Poika vaikutti ihan kivalta ja kohteliaalta ja pyyteli anteeksi mokaillessaan lyöntejä. Pelikaverini myös kyseli hyvällä englannilla, mistä olen kotoisin (vaikkei Suomea tainnut tietääkään) ja millä aseella miekkailen ja mitä olen Romaniasta tykännyt.

Ilmeisesti kuitenkin pojat ovat poikia. Kun vähän aikaa ehdimme pelata, poika innostui jo kikkailemaan pallon kanssa. Pelkäsin vähän ohi kulkevien pikku miekkailijoiden puolesta ja turhauduin, kun teini tahallaan löi pallon ulottumattomiini. “JUMP!”

Lopulta poika pyysi, että voitaisiinko jo lopettaa sulkapallo. Haha. Väsytin sen. Tosin ehkä minulla ei ole uskomattoman hyvä kunto, vaan ehkä tylsistytin pojan lyhyillä vastauksillani ja huonoilla pelitaidoillani. Ihan sama. Voitin teinipojan. Jei. Niin sen kuuluu mennä.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Etelän lämmössä


Huomasin, että olen blogissani kokonaan sivuuttanut erään varsin suomalaisen aiheen. Syynä siihen on se, että sitä aihetta ei oikeastaan ole tarvinnut miettiä täällä Bukarestissa. Toivottavasti en tuota pettymystä: se aihe on sää.

Sää on nimittäin joka päivä sama. Päivällä on noin kolmekymmentä astetta, illalla mukavasti parikymmentä astetta ja yöksi viilenee noin kymmeneen asteeseen. Kerran on satanut kaatamalla, kerran on vähän ripotellut vettä.

Voikohan sieltä koti-Suomesta edes tajuta, miten jossakin voi olla vielä lokakuussa kolmekymmentä astetta? Minä en ainakaan kykene ymmärtämään, että ovesta ulos mennessä voisi olla pakkastakin, niin kuin jossain kaukaisessa Oulussa varmaan jo alkaa olla.

Kolmekymmentä astetta on minulle vähän liikaa, mutta iltaisin on kieltämättä hieno kävelyilma. Puistoissakin kasvaa tällaisessa syyshelteessä kaikenlaisia juttuja, joista minä tykkään. Tammipuita ja riikinkukkoja ainakin.

Toisaalta vähän toivoisin sään viilenevän. Kun kuitenkin otin mukaan ison, painavan ja tilaavievän talvitakin. Niin olisi sitä kiva käyttääkin. Ja kunnon pakkanen tappaisi sääsketkin.

Tällä kertaa lopetan blogitekstin ajoissa. En halua ärsyttää. Tiedän, että Oulussa jo rapataan auton ikkunoita ja puistoissakin kasvaa vain vaivaiskoivuja ja puliukkoja.

torstai 1. lokakuuta 2009

Bukarestin liikennekulttuuri

Ensimmäinen kokemukseni bukarestilaisesta liikenteestä oli autokyyti hotellille. Oli yö, ja kansallisen miekkailuliiton edustaja haki minut lentoasemalta. Liikennettä ei kauheasti ollut, ja auto ajoi kahden kaistan välillä ja keskellä miten sattui. Sen jälkeen olen ollut kerännyt kokemusta monenlaisista bukarestilaisista kulkutavoista.

Muutaman muunkin yksityisautonkin kyydissä olen istuksinut. Kukilla, romanialaisella kouluttajalla, on pikkuruinen auto - niin kuin isoilla miehillä aina. Kukin kyydissä en kuitenkaan pelännyt henkeni puolesta, vaikka turvavyö ei toiminutkaan. Kun sullouduimme jonkun random tyypin ruosteiseen pakettiautoon ja matkasimme Kukin loma-asunnolle, olin jo enemmän huolissani auton pohjan kolahdellessa kuoppiin tiessä.

Huolta ei vähentänyt ollenkaan se, että Bukarestin tiet ovat kauheassa kunnossa ja jatkuvassa remontissa.

Taksit ajavat ainakin ihan yhtä varomattomasti kuin ensimmäinen kuskinikin ajoi henkilöautoaan. Suuri osa takseista on myös pimeitä ja veloittavat moninkertaista hintaa. Johniltahan myös mystisesti katosi lompakko taksissa, ja myöhemmin taksikuski yritti sen avulla kiristää turistilta lunnaita. Kuitenkin pimeätkin taksit ovat suomalaiseen hintatasoon nähden älyttömän halpoja, ja taksin löytäminen ei koskaan ole ongelma.

Julkiset kulkuneuvot vaikuttavat ihan toimivilta. Metro on siisti ja yhden matkan hinnaksi tulee viitisentoista senttiä. Metroverkosto tosin ei ole kovin laaja ja metroja saa kyllä monesti odottaa melkein yhtä kauan kuin oululaista linja-autoa talvipakkasella. Bussit ovat metroa vähän kalliimpia, ja ainakin ainoan bussikokemukseni mukaan täyteen sullottuja.

Jos ei halua käyttää moottorikulkuneuvoja, voi aina liikkua hevosrattailla. Ainakin Snagovin pikkukaupungissa se vaikutti melko yleiseltä tavalta kulkea paikasta toiseen.

Pyöräilijöillekin löytyy yleensä kaduilta omat kaistat. Kovin harvan olen nähnyt olevan tarpeeksi hullu uhmaamaan henkensä polkemalla tässä kaupungissa, jossa autoilijat eivät oikeastaan ymmärrä kaistojen ideaa.

Jalankulkijan päälle ajamisesta ei kuulemma saa tuomiota, jos typerä kävelijä ei älynnyt käyttää suojatietä. Suojateitä ei kuitenkaan tarvitse autoilijana ottaa niin kovin vakavasti, sillä jalankulkijan päälle ajamisesta ei itse asiassa yleensäkään saa sanktiota - tästä kuulin jopa esimerkin elävästä elämästä. En kyllä lainkaan ihmettele, sillä aika monta tööttäystä ja keskisormen heristelyä olen saanut osakseni, kun en ole ymmärtänyt, että vihreä valo tarkoittaakin vain “voit mennä tien yli, jos autoilijoita ei huvita”.

Toisaalta olenkin ehkä vain aivan toisenlaisen liikennekulttuurin kasvatti. Muut osaavatkin suhtautua Bukarestin liikenteeseen minua paremmin: ainakin Skopjen, Belgradin ja kummallisen Moldovan maan kasvatit eivät tajua ongelmaani. Toisaalta Moldovassahan kuulemma ajellaan autolla koirien päältä. Saan kuulla naljailua siitä, kun en keskustassa olisi halunnut ylittää katua punaisilla ruuhka-aikaan. Kovasti koetan joka kerta selittää, että en minä pelkää sakkoja vaan autoja, mutta minun ongelmaani ei vain käsitetä.