Romanialaista asiakaspalvelua

Tänään odotin aamiaista vartin. Kun se lopulta tuli, minun annokseni sisälsi meetvurstia ja kinkkutuorejuustoa. Hienoa. Ainoa kasvissyöjä sai vielä tuorejuustonkin kinkun kanssa, kun muiden tuorejuustot oli maustettu herkkusienellä. Onneksi olin varautunut hankkimalla kaupasta jogurttia, jota sitten söin pahojen murojen kanssa. Kahvikin loppui kesken, eikä mehua varten ollut laseja.

Tosin osasin odottaakin pettymyksiä, kun näin työvuorossa olevan tarjoilijan. Se mies vihaa minua. Se mies vihaa kaikkia, mutta erityisesti minua. Ehkä siksi, että olen hankala ihminen enkä syö lihaa. Silti hän aina tuo ensin eteeni liharuokaa. Kun pyydän ruokavaliooni sopivaa annosta, mies murahtaa ja tuo joko kanaa tai pelkkiä herneitä. Monesti kana on ollut raakaa, ja annosta on saanut odottaa ikuisuuden. Kerran mies ei meinannut tuoda minulle ruokaa ollenkaan, vaan murahti, ettei heillä ole kasviksiá. Eihän ruoka täällä koskaan erinomaista ole, mutta muilta tarjoilijoilta saa sentään joskus hedelmiä, vihanneksia ja hyviä muroja. Ei vain tältä.

Eikä muillakaan tarjoilijoilla kovin hieno asiakaspalveluasenne ole, mutta tämä tyyppi on uskomattoman ikävä. Yleensä en mene illalliselle, jos näen miehen olevan työvuorossa. Päiväni menee heti pilalle, kun näen tympeät kasvot ruokalassa.

Ai niin, myös siivoja vihaa minua. Hän tuo minulle aina vain pienen pyyhkeen, kun Tanja saa pienen pyyhkeen lisäksi myös ison kylpypyyhkeen. Mikä minussa on vikana, vai onko se vain se, että olen ulkomaalainen?

Katujen kuningatar

Ne, jotka ovat tunteneet minut tarpeeksi kauan, saattavat tietää, että joskus minulle tulee selittämätön kaipuu iltakävelylle. Eilenkin seinät ympärillä alkoivat ahdistaa, joten lähdin tutkimaan tätä kaupunkia, johon olen kuukaudessa tutustunut aivan liian vähän.

Kävelin siihen suuntaan, missä tiesin olevan jotakin. Vasta viikonloppuna olin tajunnut, että aikaisemmin tutkimattomassa suunnassa on kaikenlaista meininkiä puistoista apteekkeihin ja ennen kaikkea ruokakauppa. Olin aikaisemmin päivällä käynyt kaupassa. Vähän kyllä pelotti, kun päivällä parin sadan metrin matkalla onnistuin sekä eksymään että saamaan keski-ikäisen ihailijan ja nyt kello oli kuitenkin jo kuusi ja hämärän tuloon vain tunnin verran aikaa.

Tietoisena suuntavaistottomuudestani koitin erityisen tarkasti kerätä tuntomerkkejä reitistäni. Tiesin kuitenkin unohtavani tulosuunnan jossain vaiheessa varmasti, joten ilahduin metrokyltistä noin parin kilometrin kävelyn jälkeen. Tosin tämä metrolinja oli minulle aivan tuntematon. Niinpä matkustin Piata Victorieille, jonka nimi kuulosti tutulta.

Piata Victoriei oli pelottava paikka. Lähdin seuraamaan isoa katua, jonka varrella oli suurlähetystöjä vieri vieressä. Olen täällä leikkinyt kuukauden urheilijaa, joten nytkin kävelin hiukset rasvaisina ja tyylittömissä vaatteissa arvostelevan näköisten vartijoiden ohi peläten jatkuvasti, milloin minut pysäytettäisiin. Turisteja kuulemma pysäytetään tässä maassa mielellään, ja sitten heiltä varastetaan passit.

Lopulta saavuin Piata Romanealle. Paikka tuntuu olevan hienoston ostosalue ja trendikkäiden diskojen sijaintipaikka. Ehkä parhaiten paikan luonnetta kuvailee se, että lauantaina meitä ei päästetty yhteen alueen yökerhoista, koska emme kuulemma täyttäneet ulkonäkövaatimuksia.

Olinkin hieman yllättynyt, kun alueelta löytyi hyvällä kurssilla euroja vaihtava rahanvaihtopiste. Hetken epäröin, kun rahat piti tunkea luukusta ja vihainen nainen kysyi henkilötodistusta. Luottavaisena kuitenkin luovutin ajokorttini. Sitten eteeni tungettiin sopimus. Minun piti hyväksyä rahanvaihdon ehdot. Sehän se jekku hyvässä kurssissa olikin: jouduin maksamaan yli kaksikymmentä euroa vaihtopalkkiota sadan euron vaihdosta. Jotain yritin urputtaa, mutta saadessani vihaisen vastauksen, en enää uskaltanut riskeerata ajokorttia sekä rahoja vaan iloitsin muutamasta harvasta saamastani setelistä.

Alkuperäinen ideani oli ollut käydä jossakin kalliissa ranskalaisessa leipomossa hemmottelemassa itseäni. Olin kuitenkin melko tympiintynyt rahanvaihdon jäliltä, joten ostin illallisekseni korvapuustin näköisen leivoksen töykeän näköiseltä naiselta pienestä kioskista. Sekin oli pettymys eikä tietenkään maistunut korvapuustilta.

Toki Piata Romana tarjosi myös positiivisia kokemuksia. Löysin halvan poistomyyntivaatekaupan. Kauniita, mukavia ja irtopohjallisia kenkiä olisi löytynyt pilkkahintaan vaikka kuinka - jos jalkani olisivat olleet yhtä numeroa pienempiä, kokoa 37. Sen koon popoja löytyi kokonainen hyllyllinen. Aion kuitenkin käydä uudestaan katsomassa, jos vaikka jossain vaiheessa tulisi iso satsi 38-koon kenkiä. No, löysin kuitenkin mekon.

Kummallisinta paikassa oli kuitenkin se, että näin tuttuja. Kahden miljoonan asukkaan Bukarestissa törmäsin makedonialaisen Markon kroatialaiseen tuttavaan, joka asui Bukarestissa ja joka oli vahtinut laukkuani yhden illan ajan baarissa. Tunsin vähän liikaa kiitollisuudenvelkaa, joten en viitsinyt tehdä itsestäni numeroa, kun minua ei kerran tunnistettu.

Kolme tuntia pyöriskelin kaupunkia ihmetellen ja yhdeksältä olin hotellilla. Takaisin tullessa tutkin tarkkaan metroaseman kioskien kynsilakka-, vaate- ja mehuvalikoimat, ihan vain siksi, että porukalla liikkuessa sellaiseen ei ole mahdollisuutta. Yöllinen käveleminen ei ehkä ole järkevä veto tässä kaupungissa. En kuitenkaan voinut enkä voi luvata, ettenkö ehkä saattaisi kokea vastustamatonta kävelytarvetta vielä joskus uudelleenkin.

Monenlaista miekkailua

Vapaa-ajalla katsomastamme miekkailuvideosta heräsi mielenkiintoinen keskustelu. Videolla tehtiin jotain harjoitusta, johon Vesnan mielestä sopisi lisättäväksi rangaistus vääristä suorituksista. Kiistely alkoi siitä, kun totesin, että minusta rangaistusta ei pidä käyttää opetusmetodina. Voi miten skandinaavi olenkaan mielipiteineni.

Moldovalaisen Tanjankin mielestä olin lempeä hölmö. Hän sanoi aloittaneensa miekkailun lapsena ja olleensa alusta asti tietoinen siitä, että hän joutuu kärsimään valintansa tähden ja uhraamaan koko elämänsä miekkailulle.

Olin mykistynyt. Luulin, että miekkailu olisi muillekin rakas harrastus. Niillekin, jotka miekkailevat korkealla tasolla. Tanjalle se on kuitenkin ammatti, eikä siitä tarvitse välttämättä aina pitää. Hän kertoi saavansa palkkaa harjoittelusta. Myös bulgarialainen Monica sanoi kansallisen liiton maksavan kaikki hänen kulunsa.

Tunsin olevani idiootti. Tytöille maksetaan miekkailusta; minä en saa rahaa edes valmennuksesta. Koitin selittää siitä, miten miekkailu voi olla monelle lapselle harrastus, vähän niin kuin lukeminen tai jooga ja höpötin hyötyliikunnasta. Tanja ei ymmärtänyt, vaikka jopa Vesnakin empivästi nyökkäili.

Minua alkoi hävettää koko olemassaoloni, kun tajusin, mitä Tanja minusta ajattelee. Jos todella jollekin oikeaa miekkailua on vain kansainvälisen tason huippu-urheilu, minähän olen halveksuttava olento. Aloitin miekkailun käytännössä melkein aikuisena, kymmenen vuotta liian myöhässä ollakseni ikinä mitään. Olen miekkailijana halveksuttavaa pohjakuonaa, enkä voi koskaan treenaamalla saavuttaa kansainvälistä huipputasoa.

Aikaisemmin Kuki, romanialainen kouluttajamme, oli selittänyt siitä, miten Romaniassa soutuvalmentajat etsivät nuoria lupaavia tyttöjä ja poikia tehtaista. Lapsille maksetaan siitä, että he alkavat harjoitella soutamista. Voimistelijatytöt taas ovat kertakäyttötavaraa, joita voidaan käyttää siihen asti, kun heidän kuukautisensa kaksikymppisenä alkavat. Toinen yleisesti voimistelussa käytetty keino parantaa tuloksia on kuulemma saattaa tytöt raskaaksi aina kahden kuukauden ajaksi ja sitten tehdä abortti.

Vähän samanlainen meininki taitaa olla moniaalla miekkailupiireissä. Kuki kertoi, miten hänen kotikaupungissaan miekkailijoiden määrä on vähentynyt nyt, kun elintaso on noussut. Ihmisten ei enää tarvitse olla huippu-urheilijoita päästäkseen matkustamaan ulkomaille. Romania on ollut vahva urheilumaa, koska urheilu on monelle nuorelle toiminut reittinä parempaan elämään. Moldovassa asiat taitavat vielä olla ennallaan, ja monessa muussakin maassa taidetaan raataa niska limassa aivan jonkun muun kuin urheilun ilon tähden.

Eipä kai näitä meidän erilaisia arvojamme voi paremmuusjärjestykseen laittaa, ja vaikea meidän kenenkään on käsitystämme muuttaa. Itä-Euroopasta tulee huippu-urheilijoita. Minun pehmeillä hömppäarvoillani taas ei ehkä saavuteta samanlaisia tuloksia. Silti haluan valmentaa ensisijaisesti harrastajia. Olisi mahtavaa, jos joskus jollakin valmennettavallani on motivaatiota ja korkeita tavoitteita. Toivoisin niiden kuitenkin juontavan rakkaudesta harrastusta kohtaan eikä taloudellisisesta pakosta ja rangaistuksen pelosta.

Tavarataivas

Ikävä myöntää, mutta materialistinen puoleni on kitunut shoppailun puutteessa. Olen ollut tässä suurkaupungissa jo kuukauden, ja sinä aikana olen muutaman kerran juossut keskustan ison ja kalliin ostoskeskuksen läpi etsien tarvitsemiani asioita. Eilen kävimme porukalla uudessa ostoskeskuksessa, mutta Body Shoppeja ja Espritejä koluamalla ei löynyt mitään jännää, mitä Oulusta ei voisi saada.

Tänään sain kuitenkin pikahoitoa materialistilleni. Olimme menossa Vesnan ja Mirnan kanssa puistoon, kun tiellemme tuli este: markkinat. Pari sekuntia olin kykenevä pysymään joukossa, sitten katosin omille teilleni.

Olin taivaissa. Katselin ja ihailin käsintehtyjä vaatteita, koriste-esineitä, koruja ja huonekaluja. Juttelin romanianunkarilaisen myyjän kanssa ja kehuin nuoren tytön korusuunnittelua, nostelin painavia keramiikkaruukkuja ja mietin, miten saisin lipaston tai pöytäryhmän kuljetettua Suomeen. Matkaani tarttui paljon ihanan turhia koruja, joiden ostamisesta en kuitenkaan tunne kauhean huonoa omatuntoa. Tapasinhan niiden myyjät ylpeänä selittämässä tuotteistaan, enkä onnistunut edes ylittämään budjettiani. Kauppakeskusten monikansallisten ja kalliiden tuotteiden sijasta sain harvinaisen tilaisuuden rohmuta yksilöllisiä käsitöitä pilkkahintaan. Kaupan päälle sain kunnon annoksen romanialaista kulttuuria.

Kaikkein hienoimman esineen jouduin kuitenkin jättämään. Floretticocktail-tikut. Viikon ajan haaveilen mahdollisuudesta tarjoilla naposteltavia pikku miekoista ja viikon päästä tulen takaisin kokeilemaan tuuriani löytää tikut samasta paikasta. Tällä kertaa olin typerä ja olin varannut käteistä vain mehua ja naposteltavaa varten. Ne rahathan olin jo markkinoilla ehtinyt törsätä kaikkeen muuhun ihanaan, joten tikut toivottavasti odottavat.

Minä ja muut

“You really are a personality”, totesi Darko, kun tein yksin vatsalihaksia liikuntahallissa. Toivottavasti en sentään liian persoonallista kuvaa ole itsestäni antanut. Muutenhan te voitte siellä kotona vaikka hävetä, mitä meistä suomalaisista nyt ajatellaan.

Miekkailutaidoillani en ole varmasti erottunut joukosta, ainakaan edukseni. Miekkailusalia enemmän olen kuitenkin kiinnittänyt huomiota uima-altaalla, kun minua ei millään meinaa saada pois vedestä. They even call me Finnish water creature.

Myös English skillsini ovat herättäneet huomiota. Positiivista jopa, yllättävä kyllä. Olen valikoitunut kouluttajan, venäläisen Alecin, englannin opettajaksi, jolta aina voi kerätä uusia sanoja osoittamalla esineitä. Oikeastaan hommaan löytyisi monta monta muuta minua pätevämpää: etenkin kun John puhuu englantia äidinkielenään.

Suomessa minut tunnetaan avuttomana humanistina, joka ei tiedä tekniikasta mitään; täällä taas pienen läppärini katsotaan olevan erottamaton osa minua. Vesnan mielestä olen hidas miekkailija, mutta kaikkien muiden mielestä olen nopea ainakin hakkaamaan näppistä. Se on ilmeisesti jännää, miten luennoillakin ehdin kirjoittaa jo aika monta riviä tekstiä ennen kuin Alec avaa suutaan. Autoin jopa Dimaa hänen tietokoneen asetustensa kanssa ja onnistuin hyvin esittämään, että tajuaisin tietokoneista jotain,

Tietokoneeni lisäksi minun kuvitellaan pitävän ginistä todella paljon ja käyttävän kyseistä tuotetta runsaasti. Tällaisia asiattomia väitteitä en viitsi edes komentoida.

Tuon myös muilla tavoin piristystä elämäämme. Yksi tylsien päivien jännityksen aihe on ruoka-annokseni. Minä ja vieressä istuvat ihmiset voimme jännityksellä arvailla, mitä eläintä minulle tarjoillaan kasvisruokana ja mihin kaikkeen annoksessa on onnistuttu piilottamaan pekonia tai kinkkua.

Ruokapöydässä on suurta hupia ainakin Darkolle myös noukkia toisten ruokalautilta evästä ja kysyä “Are you finish?”. Sitten joka kerta pitää katsoa minua ja perään nauraa homonymialle finish/Finnish. Sama vitsi on siirtynyt myös harjoituksiin, jolloin sen saa kuulla viidestä kymmeneen kertaan päivässä.

Suomalaisuuteni tuo minulle muitakin mielenkiintoisia ominaisuuksia. Olen ainoa, joka kestää kahdenkymmenen plusasteen kylmyyttä ilman talvitakkia, ja kykyni ihmetyttää etelän asukkaita kerta toisensa jälkeen. Myös tyypillinen suomalainen ihonvärini on aika hauska piirre täällä vampyyrien kotialueilla. Sen takia varmaan sänkynikin on niin kova, kun minun kuvitellaan normaalisti viettävän yöni arkun kannen alle.

Hotellin respassa työskentelvä nainen varmaan pitää minua persoonallisuutena vielä Darkoa enemmän. Minun piti käydä kysymässä häneltä, onko kukaan löytänyt kenkiäni, kun tarvisin niitä ulos menemistä varten. En ole koskaan nähnyt niin kummeksuvaa ilmettä. Toivottavasti kaikki tuttuni kuitenkin ymmärtävät, että onhan se ihan helppoa hukata kengät jonnekin päin hotellia lounastauolla.

Nyt voitte siis kuvitella, millaista on olla minä täällä. Ja arvioida, pitääkö puolestani hävetä, niin kuin huonoa mainetta levittäviä maanmiehiä aina kotona hävetään. Olipas itsekeskeinen bloggaus.

Easy living

Äiti kysyi eilen, mitä minä eniten kaipaan täällä. Vastasin kaipaavani sitä, että saa tehdä mitä haluaa.

Kaipaan sitä, että saa itse kaupassa tai edes yliopiston ruokalassa valita, mitä ruuakseen syö. Tarvitsisin mahdollisuutta olla yksin, kun siltä tuntuu. Ikävöin omaa ajankäytön hallintaa.

Ätikin sanoi, että eihän sitä koskaan voi tehdä ihan mitä huvittaa. Tajusinkin, että ihme kaipuuni omaa aikaa kohtaan on täyttä roskaa.

Jos täällä pitääkin noudattaa jotain aikatauluja, kotona voi vain haaveilla tekevänsä mitä haluaa silloin kun haluaa. Kaikki ne harvat koti-ihmiset, joilla on ollut aikaa vaihtaa kanssani muutama sana, ovat valittaneet kiireitä. Olen päässyt aivan kokonaan unohtamaan kotimaisen syksyn kiireet ja murheet.

Mitä sitten teen, kun tulen takaisin Ouluun? Nuokun päivät luennoilla, jotka voisivat olla ihan mielenkiintoisiakin, jos vain pysyisin hereillä. Iltaisin yleensä treenaan. Jossain välissä teen töitä, siivoilen (harvemmin) ja toisinaan pesen pyykkiä. Jos pakolliset hommat alkavat tympiä liikaa, koitan kehitellä jotain jännää tekemistä. Menen vaikka kauppaan.

Ehdottoman myönteistä täällä onkin se, että tekemistä ei tarvitse kehittelemällä kehitellä. Täällä on alkanut muotoutua mukavan helppo vuorokausirytmi. Vaikka porukka täällä ei olekaan sellaista, joiden kanssa normaalisti tulisi hengailtua, ainakin täällä on seuraa. Yksin ei saa mutta ei myöskään tarvitse olla. Vaihtoehtoista tekemistäkin löytyy vapaa-ajalle aina: voi vaikka tehdä koulujuttuja, roikkua netissä, kirjoittaa blogia tai mennä hengaamaan muiden kanssa. Toisinaan voi jopa tutustua tähän ihmeelliseen kaupunkiin, jossa on Oulua paljon enemmän tutkittavaa.

Varmaan suomen kielen taitokin kärsii matkaa enemmän kotiin paluusta. Täällä puhun Dimalle ruotsia, muille englantia ja tietokoneella kirjoittelen suomeksi. Kotona hoidan sitten päivittäisen kommunikoinnin pääosin ranskankielisen miekkailufraasein. Koulujututkin voivat edetä täällä jopa nopeammin kuin yliopiston unimaassa.

Välillä tunnen suurta tarvetta hyppiä seinille, kun kuvittelen haluavani lisää aktiviteetteja ja tuttuja ihmisiä ja tuttuja asioita ympärilleni. Ehkä vieras paikka vain glorifioi sitä, miltä tuntuu katsella tuttuja seiniä. Täällä on nyt koti, jossa ei ole mitään vikaa, ja elämänpiiri, jossa kaiken pitäisi olla hyvin.

Harmi, kun sen ajatuksen sisäistäminen voi viedä täydet kaksi kuukautta. Marraskuussa miekkailuleirin helppoa elämää varmaan osaa arvostaa ja kaivata, kunhan pari päivää käyttää istumalla luennoilla ja muutaman illan koetta yksiksensä kehitellä tekemistä.

Iltasyöpöt

Eilen oli vapaa iltapäivä. Möllötimme kaikki tietokoneidemme ruutujen salaisuuksia tutkien. Täytyy tunnustaa, että minä olisin ihan mielelläni tehnyt vapaana päivänä jotakin muutakin kuin roikkunut netissä, mutta en sentään viitsinyt yksin lähteä liikenteeseenkään. Lopulta selkäni alkoi vihoitella tuntien istumisesta pahemman kerran, ja viimein sain illalla itselleni kävelyseuraa.

Kävelimme Vesnan ja Mirnan kanssa läheisessä puistossa monta tuntia. Kuljimme suuren järven rantaa, joka ei millään ottanut loppuakseen. Naiset ottivat joka välissä kuvia; minun kamerassani ei ollut akkua, joten katselin vain vieressä ja kuuntelin naisten serbikielistä keskustelua. Terasseja oli matkan varrella vieri vieressä, osa rannalla, osa veden päällä. Eivätkä ne olleet mitään turistirysiä vaan paikallisten illanviettopaikkoja.

Parin tunnin kävelyn jälkeen alkoi olla pimeää ja jalkojakin alkoi jo väsyttää. Käännyimme takaisin, kun järven kiertäminen osoittautui liian suureksi urakaksi.

Mirna ja Vesna laihduttavat eivätkä ikinä syö päivällistä. Minä taas olen jo aika kyllästynyt kanasta ja ranskiksista koostuvaan ateriaan. Emme siis vaivautuneet takaisin ruoka-aikaan. Kuitenkin kävely kai teki meidät nälkäisiksi, kun paluumatkalla Mirna totesi, että nyt pitäisi käydä Mäkkärissä, jos reissu ei tuottaisi muutaman kilometrin ylimääräistä lenkkiä.

Kun saavuimme majapaikallemme, näimme hotellin ravintolan ikkunasta pöydän täynnä lautasia. Kolme lautasta sisältäen alkuruokana ollutta makaronilaatikon tapaista ruokaa oli jätetty koskemattomiksi. Friteerattua kanaakin oli vähän jäljellä. Ylijäämäruoka oli melkein epäilyttävää, sillä poissaolevien annokset tuhotaan aina nopeasti,

Siinä mässäsimme sitten illallisemme, joka oli yhtä huono kuin ennenkin, mutta joka tuli mukavana yllätyksenä.

Miksi valmentaa?

Olen täällä oppimassa kunnon miekkailuvalmentajaksi, vaikka miekkailun ulkopuolella minulla ei ole minkäänlaista motivaatiota opettamista kohtaan. Se on vähän ristiriitaista. Olenkin jonkun verran täällä oloni aikana pohtinut sekä omia että muiden kurssilaisten syitä osallistua tähän koulutukseen ja ennen kaikkea syitä valmentaa miekkailua.

Suurin osa kurssilaisista on itsensä hajottaneita urheilijoita, jotka luultavasti tulevat kanavoimaan täyttymättä jääneen voitontahtonsa valmennettaviin. Tätä valmentajatyyppiä edustavat ainakin hollantilainen Chris, kroatialaiset Darko ja Mirna ja ruotsalainen Dimitri. Myös serbialainen täti Vesna saattaa olla ollut aikanaan hyväkin miekkailija. Tai ainakin sellaisen käsityksen hän haluaa antaa. Valmentajana Vesna on vaativa ja muistuttaa enemmän vastustajaa kuin opettajaa yrittäessään tehdä kaikki harjoittelijan yritykset tyhjiksi.

Minua ovat mokomat täällä onnistuneet huijaamaan niin paljon, että kuvittelin kaikkien täällä olevan huippuosaajia, kunnes ruotsalainen Dimitri kertoi totuuden. Ruotsin kärkivalmentaja kertoi, että jokaisen kurssilaisen valmennustekniikasta huokuu puhdas aloittelijuus. Kuitenkin osa on ammattivalmentajia, mutta ilmeisesti sitten aloittelevia ammattilaisia vain.

Mirna on kalpavalmentaja, jolla on melko erikoinen syy olla täällä. Nainen haluaa saada tuomaripätevyyden floretilla, joten hän tuli tänne opettelemaan florettivalmentajaksi ja ajatteli samalla kerätä tietoa tuomaroinnista.

Dima on jo valmiiksi huippuvalmentaja, mutta ilmeisesti tämän parempaa koulutusmahdollisuutta hän ei keksinyt; en tiedä, oliko hän tosissaan sanoessaan tulleensa tänne rentoutumaan.

Sitten taas bulgarialainen Monica ei ole koskaan valmentanut, joten ilmeisesti hän haluaa täällä päästä alkuun valmennustaipaleella. Monicasta ei tosin hehku minkäänlaista innostusta, mutta toisaalta tyttö on niin hiljainen, että en osaa häntä innostuneena kuvitellakaan.

Huonekaverini moldovalainen Tanja on mielenkiintoinen tapaus. Hän kun ei ole valmentamisesta pätkääkään kiinnostunut. Luulen vähän, että Tanjan tarkoitus oli tulla tänne vain hengaamaan ja keräämään matkakuluihin tarkoitettu 150 euroa.

Makedonialainen Marko taas vaikuttaa oikeasti kiinnostuneelta miekkailuvalmennuksesta ja on aina kyselemässä. Viime viikolla löysin minua ja Markoa yhdistävän tekijän: Markokin on nuori, joka aloitti miekkailun vanhana. Marko aloitti miekkailun seitsemäntoistavuotiaana viisi vuotta sitten - aivan liian vanhana tullakseen ikinä hyväksi miekkailijaksi. Ehkä meillä kuitenkin on vielä toivoa tulla kohtalaisiksi valmentajiksi.

Romanialaisia valmentajia on kaksi, enkä heihin ole tutustunut ollenkaan. Toinen, Dani, ainakin on jo kokenut valmentaja.

Samoin ukrainalainen Sergei vaikuttaa kokeneelta valmentajalta. Tosin kielitaidottoman vanhuksen kanssa en ole voinut vaihtaa sanaakaan, joten arvioini perustuu arvailuun.

Sitten on brittiläinen John, joka valmentaa ammatikseen aloittelijoita. Hänen kanssaaan treenaan aina kuin mahdollista. Mies ei ole huippumiekkailija, mutta osaa selittää harjoitukset selkeästi ja on varmasti aivan loistava lasten kanssa. John kertoi löytäneensä lapsuudenharrastuksestaan miekkailusta uuden alun elämälleen aikuisiällä.

Minusta Johnin tarinassa ja syissä miekkailla näkyy selkeiten se, miten miekkailu on tehnyt ihmiselämää vähän paremmaksi. En voi väittää, että miekkailu olisi pelastanut minua yhtään miltään, tai ollut uusi alku elämälleni. Kuitenkin siitä on tullut iso osa elämää. Se on varmaan meille kaikille yhteistä, kun lajin vuoksi vietämme kaksi täällä kaksi kuukautta.

En minä mitään muuta halua opettaa kuin miekkailua. Hyviä äidinkielen opettajia on kyllä ilman minuakin. Miekkailuvalmentajiiin ei kuitenkaan törmää Suomessa kovin helpolla. Jos valmentajista olisi runsaudenpula, tekisin minä jotakin muuta. Niin ei kuitenkaan ole, joten valmentaminen on yksi asia, jonka voin rakkaan harrastukseni hyväksi tehdä. On se kuitenkin ihan hauskaakin, en minä sitä muuten jaksaisi.

Tädin synttärit

Olen muutaman kerran blogissanikin maininnut äkäisen tädin, serbialaisen Vesnan. Sen, jonka jatkuva valittaminen ja moittiminen on monesti saanut minut aika loukkaantuneeksi. Tänään en kehtaa harjoittelukokemuksistani tädin kanssa ruikuttaa (vaikka mieli tekisi), sillä Vesnalla oli eilen syntymäpäivä.

Täti ei oikeastaan ole kauhean vanha, vaikka olen saattanutkin muutaman kerran käyttää myös nimitystä “Äkäinen mummo”. Ei täti kuitenkaan ihan niin nuori ole, kuin hän itse kuvittelee. Täti täytti 46.

Syntymäpäivän kunniaksi järjestimme Vesnalle pienimuotoiset yllätysjuhlat. Tarjolla oli pahaa kakkua, hyviä vohveleita ja mahtavaa kuohuviiniä. Sivuhuomiona on todettava, että kaikki viini tässä maassa on toistaiseksi ollut hyvää.

Juhlien kohokohta oli kuitenkin ruotsalaisen valmentaja-oopperalaulaja Diman esitys, jota tosin saatiin ruinata kolme viikkoa. Minullahan ei ole mitään käsitystä oopperasta, mutta aika hienoltahan sellainen esitys kuulosti Bukarestin lämpimässä ja pimeässä illassa. Tuli mieleen, että ei varmaan kovin moni ole saanut kuulla ulkoilmaoopperaa ammatilaisen esittämänä.

Ystävämme Internet

Nettiyhteys on ollut esillä melko usein tässä blogissa. Joku on jopa väittänyt, että nettiyhteyden saaminen on ollut blogini keskeisiä teemoja. Keskeiseksi teemaksi en nettiä tunnusta, mutta tehdäänpä kerralla kunnon katsaus aiheeseen. Sitten ehkä voin jättää aiheen jatkossa rauhaan - ainakin kunnes jotakin muutoksia tapahtuu.

Hingussani päästä nettiin joka päivä ei ole kyse vain riippuvuudesta tai nörttiydestä. Netti on ainoa tapa pitää yhteyttä ihmisiin ja hoitaa asioita kotona niin, että puhelinlasku vielä mahtuu postiluukusta. Ilman nettiä pyörittelisin peukaloita täällä iltaisin, ja kotiin päästessäni lukaisin parissa yössä kaiken tenttimateriaalin ja naputtelisin esseitä päivät pitkät. Ei ehkä onnistuisi.

Onneksi suurin osa osallistujista ymmärtää netin tärkeyden, ja heti ensimmäisenä iltana sain seurata muita kurssilaisia ennen saapumistani löydettyyn nettikahvilaan. Kahvila sijaitsee noin kilometrin päässä majapaikastamme, ja se muistuttaa kovasti mitä tahansa hienoa länsimaista kuppilaa. Palvelu kuitenkin oli todella töykeää, kunnon kahvia tai edes kaakaota ei saanut, ja musiikki soi liian isolla. Ehdin kuitenkin muodostaa paikkaan läheisen suhteen. Suhteemme kuitenkin katkesi, kun nettiyhteys lopetti toimimisen viime viikolla.

Toinen vakiopaikka oli Mäkkäri, joka löytyy noin puolentoista kilometrin päästä hotellilta eri suuntaan kuin tuttu nettikahvila. Positiivisia puolia olivat muun muassa sohvat, kaupan läheisyys ja myöhäinen aukiolo. Keskittyminen oli kuitenkin mahdotonta kauheassa hulabaloossa. Ja sielläkään yhteys ei jossain vaiheessa toiminut, joten paikasta ei koskaan tullut kauhean suosittua.

Uusi nettikahvila löytyi pakottavan tarpeen edessä alkuperäisen nettikahvilan vierestä. Kahvila oli todella hieno mutta myös todella kallis paikalliseen hintatasoon suhteutettuna. Palvelu oli kuitenkin ihan ok, eikä meitä heitetty pois, vaikka hidastelimme lähtöä yli sulkemisajan. Sulkemisaika tosin oli jo yhdeksältä, joten emme ehtineet kunnolla tyydyttää nettitarpeitamme reilussa tunnissa, joka meillä käytännössä oli surffailulle aikaa.


Myös muita satunnaisia kokeiluja oli, mutta ne kaikki osoittautuivat toimimattomiksi. Yhdistyksen omaa konetta pystyy käyttämään nettitarkoituksiin iltapäivällä, mutta silloin meillä on yleensä treenit. Enkä usko, että jaksaisin kovin montaa riviä tuottaa tekstiä romanialaisella näppiksellä, josta äät ja ööt pitäisi kaivella jostain control alttien ja shiftien takaa.

Lauantaina saimme viimein, ja täysin yllättäen, langattoman netin hotellin yleisiin tiloihin. Nyt treeniajat ovat vuorokaudessa ainoita hetkiä, kun jokaisen aulan lattialta ei löydy ruutua tuijottavia miekkailijoita vääntyneinä kummallisin asentoihin, jotta virtajohto yltäisi ja nettikamera toimisi. Selälle tämä köhnöttäminen ei varmasti tee hyvää, mutta myös sosiaalinen kanssakäyminen on osoittanut oireita alkaneesta muutoksesta. Ennen meitä yhdisti kaipuu hakeutua nettikahvilaan ja yhteiset retket paratiisimme lähteille. Nyt meitä yhdistää tarve päästä pistorasialle ja halu vallata yksi harvoista nojatuoleista.

Retki maaseudulle

Tänään oli vapaapäivä, ja meidät oli kutsuttu leirin valmentajan Kukin kesäasunnolle. Heräsimme siis aamulla aikaisin ja menimme ulos odottamaan bussia. Auto kyllä tulikin ajallaan, mutta ei sitä bussiksi voi kutsua. Menopelimme oli valkoinen ruosteinen pakettiauto, jonka sisältä löytyi istumapaikkoja yksi vähemmän kuin miekkailijoita.

Matkaa Snagoviin oli kolmisenkymmentä kilometriä, mutta sen taittamiseen kului menomatkalla kolme varttia ja tulomatkalla ruuhkassa sai körryytellä reilusti yli tunnin. Bukarestin kaupungin jättäessämme maisemat vaihtuivat täysin. Kuskimme sai väistellä koirien ja kissojen lisäksi kalkkunoita ja hevoskärryjä. Tien vierellä huivipäiset mummelit seurasivat kulkuamme.

Paikan eksoottisuus sai minut herkkään mielentilaan, joten koin melkoisen järkytyksen, kun puhuimme matkalla näkyvistä tiehen liimaantuneista koiranraadoista. Moldovalainen Tanja totesi, että hänen kotimaassaan ketään ei kiinnosta, jos koira sattuu jäämään auton alle. Se tuntui pahalta.

Vähän iloisemman yllätyksen koin perillä Kukin kesäasunnolla. Viikunoita. Tuoreita viikunoita. Ja minäkin sain syödä yhden. En ole koskaan syönyt mitään niin hyvää. Sitä makua voi ehkä kuvailla parhaiten niin, että aloin tosissani harkita romanialaisen kesäasunnon hankkimista. Viikunoiden lisäksi kirsikkalikööri oli uskomaton makuelämys. Toisaalta siihen makueläykset sitten minun osaltani päättyivätkin, kun tarjolla oli grillattua porsasta ja gulassia. Balinka-viinakin oli ilmeisesti melko hyvää, sillä kokkina toiminut romanialainen valmentaja Dan oli onnistunut tuhoamaan melkein pullollisen väkevää juomaa ennen loppuseurueemme saapumista.

Ruokaan liittyvä mielenkiintoinen kokemus oli myös sipsipussi, jonka sisältä löytyi seteli. Täällä tuotteita ostamalla voi oikeasti voittaa rahaa, eikä sitä tarvitse erikseen mistään lunastaa. Jännää ja helppoa.

Yksi tarjolla oleva elämys oli Vlad Seivästäjän (tunnettu paremmin Draculana) hauta. Se olisi sijainnut läheisellä saarella, mutta pääsymaksu oli aika korkea, joten Kuki ei suositellut meille vierailua. Todellinen syy taisi kuitenkin olla se, että Kukilla oli kuulemma ollut riitaa paikan henkilökunnan kanssa. Kävimme siis vain töllistelemässä saarta rannalta. Ei se kyllä kummemmalta näyttänytkään.

Ja minun kannaltani oli muutenkin turvallisinta pysytellä kaukana vampyyreista. Eipähän valkoisen ihon, punaisten huulien ja mustan hiusvärini yhdistelmä aiheuta turhia epäilyksiä.

Mafiameininkiä

Kävimme vapaana iltapäivänä kiertelemässä paikallisia kampaamoja serbialaisen Vesnan (“Äkäinen täti“) ja kroatialaisen Mirnan (“Pamela Anderson“) kanssa. Minulle ei ole mikään ongelma antaa tukkani haalistua ja kasvaa ulos mallistaan, kun joka tapauksessa pääni on suuren osan ajasta kypärän peittämänä. Jossain vaiheessa kuitenkin voisi kampaajalla käydä, täällä kun sellaisesta reissusta selviää puolet Suomea halvemmalla.

Tosin mitään vakiohintaa ei taida kampaajilla olla. Kampaajat katselivat meitä aina arvioivasti hetken, ja sitten esittivät tarjouksensa. Meininki oli vähän sama, kuin turistikohteiden torikojuilla (tai Hiukkavaaran kirpputorilla). Asiakasta tarkastelemalla tuotteen tarjoaja huomaa, minkälaisen hinnan kyseiseltä henkilöltä saisi kiskottua.

Muutkaan hinnat eivät ole täällä vakioita. Turisteille on toki neuvostohengessä omat hintansa, mikä koskee jopa hotelleja. Joskus turistin hintalapussa voi lukea samat numerot kuin paikallisellakin, mutta kaupan kassa saattaa unohtaa antaa vaihtorahaa tai taksikuski voi kerätä tippiä vaatimalla lunnaita asiakkaan tavaroista. Taannoisessa bloggauksessa tuli nämä bukarestilaiset tavat jo käsiteltyäkin.

Kuulin jopa kertomuksia siitä, miten ennen miekkailukilpailuissa tulokset on sovittu etukäteen. Ehkä siinä ei ole mitään ihmeellistä tosin, taitaa vastaavasta olla Suomessakin esimerkkitapauksia.

Oikeastaan mielenkiintoisin yhteentörmäys bukarestilaisen reilukerhomeininkiin oli läheinen ulkoilmalounge, jonka taustalta joku arveli löytyvän mafian verkkoja. Keskeltä läheistä puistoa löytyi hulppea terassi laajakuvatelevisioineen ja uima-altaineen. Mistään ei voinut päätellä, että puiden varjosta paljastuisi valtava kahvila-baari, joka vielä pitää oviaan auki aamusta iltaan. Asiakkaitakaan paikkaan ei tietenkään ollut eksynyt.

Uima-altaalla

Harrastin aikoinaan uintia parisen vuotta, ennen kuin löysin miekkailusta paljon mielenkiintoisemman lajin. Kilpauimariksi minusta ei oikein ollut, enkä vuosiin halunnut ajatellakaan uimista. Vedessä olen kuitenkin kotonani. Niinpä tiistaiset ja torstaiset puolen tunnin uintihetket tuovat kaivattua piristystä tylsiin päiviini.

Hotellin vieressä sijaitseva uimahalli ei juuri muistuta Raksilaa. Menemme sisälle ränsistyneeseen neuvostorakennukseen uimapuvut päällä, ja jätämme tavaramme äkäiselle tädille. Jos joku haluaa vaihtaa vaatteet vasta hallilla, se täytyy tehdä nurkassa ohuen verhon takana. Sen jälkeen marssimme yhteissuihkuun, joka tarkoittaa käytännössä kuutta vesihanaa, joiden alla voi hieman kastella itseään ennen altaaseen pulahtamista. Monelta uimarilta mahtaa tuo peseytyminen jäädä väliin, sen verran paljon töhnää uima-altaan pohjalla näkyy.

Kunnon uimataito ei kuulu yleissivistykseen, ja oikea uintityyli on harvojen herkkua. Suurin osa kurssin loistavista miekkailijoista on täysin avuttomia veden varassa, ja uimataitoisetkin polskuttelevat menemään missä ja miten sattuu ilmeisen tietämättöminä kaistoista ja uintisuunnista. Normaalisti uimataidottomuus altaassa on rasittavaa käytöstä, mutta on tunnustettava, että täällä itsetuntoni tykkää muiden avuttomuudesta kovasti. Erityistä balsamia mieleni sai tiistain uintisessiosta. Olin huonolla tuulella jouduttuani aamun kuuntelemaan serbialaisen Vesnan suusta monisanaista valitusta siitä, miten minä en osaa miekkailla enkä valmentaa; altaassa Vesna kuitenkin muuttui säälittäväksi räpiköiväksi mummoksi tielläni.

Aivan silkkaa narsismia ja pahantahtoisuutta viihtymiseni uima-altaassa ei kuitenkaan ole. Vesi on minun elementtini. Uin yhtä luontevasti kuin kävelen, joten vedessä voin keskittää kaikki ajatukseni kulkemaan korkeammissa sfääreissä. Aina altaaseen pulahtaessa tulee mieleen abivuoden syksy, jolloin uimisella oli tärkeä rooli tuoda kaivattua rentoutumista opiskelun ja treenaamisen täyttämään elämääni. Vedessä sain ulkomaailman häiritsemättä pähkäillä elämän perusasioita kuten kotiesseitä, yo-lukuaikatauluja ja tulevaisuudensuunnitelmiani.

Nyt nuo parin vuoden takaiset mietteet ovat menettäneet kaiken merkityksensä, kun elämä on vienyt tuolloin ajankohtaisten asioiden ohi. Asiat ovat voineet muuttua, mutta uiminen saa silti ajatukset lentämään. Eilisellä uintireissulla pyörittelin kotiesseiden sijaan mielessäni tätä blogikirjoitusta.

Miettiessäni elämäni hiljattaista muuttumista kahden vuoden aikana abisyksystä tähän päivään päädyin lopulta myös sinne korkeampiin sfääreihin. Pohdin sitä, mitä uutta ajateltavaa nämä kaksi kuukautta minulle antavat ja miten ne muuttavat elämääni. Täytyy muistaa kotonakin mennä pohtimaan näitä asioita veden alle. Ja suosittelen uimista toki muillekin kuin tekofilosofisille myöhäisteineille, on se myös hyvää liikuntaa!

Tilannekatsaus

Tein tänään ennätyksen. En ole koskaan aikaisemmin ollut näin kauaa vieraassa paikassa. Nyt on siis aika tehdä vähän tilannekatsausta siitä, millä fiiliksillä täällä ollaan omia rajoja rikkomassa. Varoitan siis, että luvassa on pitkä ja tylsä raportti viimeisten kuudentoista päivän kokemuksista.

Rakkaimpia ja terapeuttisimpia harrastuksiani on viimeiset kaksi viikkoa ollut olosuhteista valittaminen. Hotelli onkin suomalaisen opiskelijan standardein alkeellinen. Pyykki on pestävä käsin, sängystä tunkevat jouset ulos ja ruoka on aivan kamalaa.

Myös ulkopuoliseksi täällä on itsensä saanut tuntea. Suurin osa muista kurssilaisista on minua kokeneempia sekä miekkailijoina että valmentajina. Myös treeniajan ulkopuolella voi taas leikkiä erin laista nuorta. Enhän ole itäeurooppalainen keski-ikäinen mies, ja urheiluvamman hankkiminenkin on minulla vasta kehitteillä. On täällä toki muutama nainenkin, ja vielä kaksi minua nuorempaa tyttöä. Se ei kuitenkaan vielä tee meistä bestiksiä, kun miekkailusta löytyy ainoa yhdistävä tekijä.

Kuitenkaan harjoittelu ei ole liian haastavaa. Päinvastoin. Minua on alkanut tympiä hidas tahti. Kolmestakymmenestä miekkailuun viikossa kulutettavasta tunnista alle puolet on tehokasta oppimisaikaa. Suurimmaksi osaksi pidämme taukoja ja mietimme, että mitä tässä nyt taas pitikään tehdä. Päivässä ehdimme käydä vain pari harjoitusta läpi - mutta emme niitäkään mitenkään perusteellisesti.

Täytyy myös tunnustaa, että koti-ikäväkin on päässyt vaivaamaan. Yleensä se näyttäytyy kaipuuna tuttuun ja turvalliseen maailmaan kaiken tämän uuden ja pelottavan keskellä. Sellainen koti-ikävä tosin alkaa jo väistyä, kun uuteen paikkaan tottuminen edistyy, Sen sijaan rakkaita kotiasioita kaipaa varmaan päivä päivältä enemmän: joskus haluaisi kauheasti kuunnella omia tuttuja lempibiisejä tai juoda suodatettua kahvia.

Mutta pärjään minä ihan hyvin. Blogista ei ehkä aina saa sitä kuvaa, mutta sepä joutuukin nielemään kaiken turhautuneisuuteni, jota jakamassa minulla ei muuten olisi ketään.

Kun tekemämme harjoitukset onnistuisivat kolmijalkaiselta kirahviltakin, pysyn minä ihan hyvin muiden tahdissakin. Treenien ulkopuolella taas sillä ei ole mitään väliä, olenko huippumiekkailija vai en. Ei täällä ihmisiä sen mukaan arvoteta. Kaikkien kurssilaisten kanssa tulen toimeen, vaikka harvemmin päätän vapaa-aikaani kuluttaa porukassa hengaamiseen. Muutaman tyypin kanssa osaan jopa ylläpitää keskustelua ihan kohtuullisen ajan. Jostain syystä olen päätynyt viettämään suurimman osan ajastani ikäloppujen kolmikymppisten parissa. Parhaiten olen tutustunut kroatialaiseen Mirnaan, hollantilaiseen Chrisiin ja brittiläiseen Johniin. Keskustelu voi käydä hyvinkin vilkkaana, etenkin, kun se koskee nettimahdollisuuksien kartoitusta. Myöskään huonetoverini Tanjan kanssa emme ole tappamassa toisiamme, mikä on minusta ihailtavaa, etenkin kun Tanja on äärimmäisen meluisa ja minä olen äärimmäisen sotkuisa.

Kotiinkaan ei enää juuri tarvitse kaivata, kun tämä pieni tavaroiden täyttämä huoneen nurkka alkaa muuttua turvalliseksi pesäpaikaksi. Kuitenkin myös alkuperäinen koti on aina mielessä; mihinpä se sieltä katoaisi.

Luulen, että elän täällä varmaan kohta kurssin helpoimpia päiviä. Ensimmäiset kulttuurishokin värittämät kauhukuvat alkavat jo väistyä, ja tulevilta treeneiltä ja Bukarestin kaupungilta minulla on vielä mahdollisuus odottaa ihmeitä. Kodin asioita ei tarvitse juuri nyt murehtia, eikä tenttipapereiden tai kasaantuneiden hommien kohtaaminen ole aivan heti edessä. Täällä minulla on nyt väliaikaisesti oma äärimmäisen yksinkertainen elämänpiirini. Sen kuvioita ulkomaailman on aika vaikea päästä sotkemaan, kun mitään kontaktia todellisuuteen ei tämän blogin lisäksi ole.

Kaakaomissio

Joka ainoa kerta kun olen kävellyt nettikahvilaan, olen ollut aikeissa tilata kaakaon. Lauran mukaan bukarestilaisen kaakaon pitäisi olla jotain todella poikkeuksellisen hyvää. En ole suuri kaakaonystävä, mutta jos Bukarestin ruokakulttuurissa on jotain iänikuista kanaa parempaa, kokeilisin sitä kyllä mielelläni. Kun tilauksen hetki tulee, olen silti aina unohtanut kaakaon. Olen hörsinyt cappuccinoa, lattea, espressoa ja café macchiatoa (joista yksikään ei ole sellaista kahvia kuin haluaisin) ja ainakin kolmea erilaista mehua. Olen myös syönyt kaksi mautonta leipää ja pari palasta huonoa kakkua. Kerran jo kuvittelin palkitsevani itseni kunnon salaatilla, mutta suunnitelmani tyrehtyi yhteisen kielen puutteeseen.

Nettikahvilan henkilökunta on poikkeuksellisen kielitaidotonta ja melko epäkohteliasta. Kertaakaan en ole saanut osakseni hymyä. Muutaman kerran minua on pyydetty poistumaan ja kerran perääni on juostu maksun perässä.

Kuitenkin kahden viikon aikana kahvilasta on muodostunut rakas paikka. Eilen viimein muistin missioni juoda bukarestilaista kaakaota. Mutta sitä ei ollut. Ei kyllä oikeastaan edes tehnyt mieli kaakaota. Kahden viikon yrittämisen jälkeen kupillinen olisi kuitenkin ollut hieno tapa hyvästellä kahvila.

Kahvilan nettiyhteys ei enää toimi, joten tänään join kahvin ja yhdistin koneeni vieraaseen verkkoon, jonka signaalin koneeni onnistui löytämään. Perjantaina meidän pitäisi saada hotellin aulaan langaton verkko. Saa nähdä. Onneksi kotimatkalta löytyi toinen kahvila, jossa netin pitäisi toimia (ja josta ehkä voisi saada kaakaota). Kukaan ei vain koskaan ole tullut ajatelleeksi, että kantapaikallemme olisi varteenotettava vaihtoehto.

Eristyksissä

Tänään aamuluentoa odotellessa kuulin, että joku tunnettu näyttelijä on kuollut. Aina kun olen matkalla, joku kuolee. Michael Jacksonkin kuoli, kun olin Espanjassa. En minä tiedä näyttelijöistä yhtään mitään, mutta vähän dramaattistahan sellaisen kuolema joka kerta on. Varsinkin, kun siitä kuulee kanssaihmisten kertomana eikä mediasta.

Onhan se hienoa, kun uutiset saa suoraan elävän ja tuntevan henkilön suusta. En kuitenkaan haluaisi informaationi perustuvan huhuihin. Olen tottunut tyydyttämään uutisnälkäni median avulla. Jos se ei olekaan ensisijainen tiedonlähteeni, en tunne olevani ajan tasalla.

Lehdistä onneksi löytyy verkkoversioita. Niitä vaan ei täällä pääse lukemaan missä tahansa välissä päivää. En toki kotona ole jatkuvasti seuraamassa maailman tapahtumia, mutta ainakin minulla on siihen koko ajan mahdollisuus.

Täällä kaukana kotimaastaan tuntee tavallista suurempaa tarvetta seurata sen tapahtumia. Lukion psykologian tunneilta jäi mieleen, että vieraassa kulttuurissa ihminen alkaa vastareaktiona glorifioida lähtökulttuuriaan. Ehkä tämä kaipuuni tietää Suomen asioista on jokin psykologinen malliesimerkki, ehkä minulla vain on koti-ikävä.

Jälkimmäistä teoriaa tukee se, että eniten kaipaan pieniä uutisia. Sellaisia, joita ei lehdistä voi lukea, vaan jotka kuulee tuttujen ihmisten kertomina: aivan tavallisia jokapäiväisiä kuulumisia. Niitä minä haluan kuulla ihmisten suista, en päivittelyä julkkiksen menehtymisestä.

Leirin kielivalikoima

Ruokapöydässä kroatialainen Zarko teki huomion. Minä olen tällä valmentajaleirillä ainoa, joka ei voi puhua kenenkään kanssa äidinkieltään.

Muilla on ainakin joku jakamaassa kielen. On balkanilaisten kielten puhujaryhmä (kroatialaiset, makedonialainen, serbi, bulgarialainen), jotka ymmärtävät kaikki toisiaan. Sitten on yksi ryhmä, joka kommunikoi venäjäksi (venäläinen, ukrainalainen, moldovalainen ja ruotsinuzbekistanilainen). Brittiläinen John voi puhua äidinkieltään kaikille. Hollantilainen Chris oikeastaan jakaa tilanteeni, sillä hänen maamiehensä joutui lähtemään pois. Toisaalta Chrisin tyttöystävä on britti, joten pelkän englannin puhumisessa ei liene olevan hänelle mitään uutta.

Vähänhän se tuntuu epäreilulta, että vain minulta on evätty oman kielen tuoma turva. Olen täällä aivan uudessa ja erilaisessa maassa kaukana kodistani ja kaukana kielestänikin vielä. Ja minulle kun äidinkieli on vielä niin rakas. Suomen kieli ja sen tuomat mahdollisuudet itseilmaisuun ovat ensimmäisiä asioita, joita ulkomailla alan kaivata.

Toisaalta, Zarko ei ehkä ollut aivan oikeassa. En haluaisi toistaa itseäni, mutta joudun taas kerran lopettamaan blogitekstin vanhaan tuttuun aiheeseen. Minä en suinkaan ole ainoa, joka ei voi käyttää äidinkieltään. Olen vain ainoa, joka tarvitsee tietokoneen äidinkielensä käyttämiseen.

Turistina

Nyt on sunnuntaiaamu ja vapaapäivä. Heräsin aikaisemmin kuin kertaakaan aikaisemmin valmentajaleirin aikana. Ajattelin käyttää päivän tutustumalla kaupunkiin.

Eilen kävin ensimmäistä kertaa kunnolla pyörimässä keskustassa. Minä ja kroatialainen tyttö pyörimme kameran ja kartan kanssa ympäri vanhaa kaupunkia aivan kuten turistien kuuluukin.

Bukarest on juuri sellainen vastakohtien kaupunki kuin siitä kerrotaankin. Oikeastaan Bukarest ei ole pelkästään vastakohtia vaan sekoituksia. Katujen varsilla modernit lasiseinät heijastavat vastapäisten neuvostohökkeleiden kurjuutta. Aivan vieressä ränsistyvät upeat vanhat rakennukset, joissa näkyy vaikutteita arkkitehtuurista ympäri maailman. Kulkukoirat kulkevat Mersujen ja Bemareiden välissä. Ihmisten monenkirjavuutta taas ei voi edes kuvailla: ulkomaalaisia tuskin on paljoa, mutta romanialaisistakin löytyy joka värisiä, kokoisia ja näköisiä. Kaupunki on ollut eri kansojen läpikulkupaikkana ja vaikutteiden sulatusuunina vuosisatoja.

Bukarest elää kaupungiksi hurjaa tahtia. Sata vuotta sitten sen on täytynyt olla upea ja kaksikymmentä vuotta sitten kamala. Nyt täällä rakennetaan ja kunnostetaan kaikkialla. Tehdäänköhän tänne lisää moderneja lasiseinätaloja? Pitää muistaa Suomessakin seurata, millaisen bukarestilaiset kaupungistaan seuraavien vuosien aikana muokkaavat.

Friteerattua juustoa

En ole mikään vannoutunut vegaani, mutta en halua elää kahta kuukautta tunnetusti lihaisilla itäeurooppalaisilla sapuskoilla. Siksi pyysinkin kasvisruokavaliota. Toiveeni on saattanut aiheuttaa hankaluuksia hotellin keittiössä. Kasvisruoka taitaa olla aivan uusi käsite paikan kokille, ja ruokavaliollani on nykyään aivan uudet perusteet.

Ensimmäinen perusruoka-aineeni on juusto. Sitä löytyy ruokapöydästä kahdenlaista. Toinen on todella rasvaista, toinen on todella suolaista. Yleensä juusto tarjoillaan friteerattuna. Tämän aamun kokemusten perusteella voisi jo puhua juuston pakkosyötöstä. Aamiaisella pyysin munakkaan ilman juustoa - sain juuston ilman munakasta.

Toinen aterioideni kulmakivistä on broileri, jota lupauduin olemaan kykenevä syömään. Tähän mennessä broileria on tarjoiltu ainakin jossain muodossa jokaisella aterialla niin minulle kuin muillekin. Kuvitelmani siitä, että voin elää elämäni loppuun saakka opettelematta perkaamaan kokonaisia broilerinkoipia ovat osoittautuneet vääriksi.

Romanialainen kana on hyvin muuntautumiskykyinen eläin. Täällä kanaksi voidaan kutsua muun muassa jauhelihaa, makkaraa ja kinkkua. Taianomainen muutos tapahtuu sillä hetkellä, kun muistutan tarjoilijaa kasvisruokavaliostani. Saattaa olla, että tarjoilija ei tiedä englanninkielisen lausahduksen “It’s chicken” merkitystä ja luulee sen olevan hyvän ruokahalun toivotus.

Kasviksia koitan saada ruokavaliooni keräilemällä nirsoilta lihansyöjiltä ylimääräiset tomaatit silloin kuin niitä satun havaitsemaan. Yritän myös epätoivoisesti torjua keripukkai tilaamalla nettikahvilassa kahvin sijasta mehua. Sunnuntai oli erityisen huono kasvispäivä, siloin sain ranskalaisten ja friteeratun juuston lisäksi vain suolakurkun, jota en sitten kuitenkaan sen suolaisuuden vuoksi syönyt.

En oikeasti ole mitenkään nirso ruokailija (uskottehan, joohan?). Mutta tietäähän sen, että kuka tahansa suomalainen alkaa kaivata salmiakkia, puuroa ja ruisleipää jossakin vaiheessa, ihan jo periaatteen vuoksi. Lupaan pitää teitä ajan tasalla taistelustani juustoa ja puuroikävää vastaan Romanian ihmeellisen ruokakulttuurin keskellä.

Levottomat ja kipeät jalat

Kipaisin äsken apteekissa treenien ja lounaan välillä. Mielessäni pyörivät Mika Waltarin nuoruusvuosien kuuluisat säkeet, joiden rytmi on jäänyt mieleeni mutta sanoja en muista. Jotain hienoa ja kaupunkilaista noiden rytmikkäiden sanojen takana kuitenkin varmasti piili.

Ruuhkainen suurkaupunki tuntui sillä hetkellä levottoman sieluni kodilta: kuten kaupunki, joka ei koskaan nuku, minäkin olen levoton, kärsimätön ja tehokas. Syön, juon, kirjoitan ja luen nopeasti (enkä voi väittää, että onnistuisin siinä “laadusta tinkimättä”). Puolustuksekseni haluan tosin väittää, että kärsimätön tehokkuus ei ole luonteeni perusominaisuus vaan länsimaisen tehoyhteiskunnan vika.

Leirillä rauhallinen tahti onkin alkanut tympiä minua. En jaksaisi odottaa ruokaa pöydässä. Enkä haluaisi pitää koko ajan taukoja ja odottaa ohjeita harjoituksissa. Kaksi kuukautta on levottomalle sielulleni pitkä aika - etenkin kun nopeuttamalla tahtia samat asiat saataisiin varmasti käytyä läpi parissa viikossa.

Näitä korkealentoisia mietteitä sekä turhautuneita ajatuksia haudoin päässäni, kun kiiruhdin kohti apteekkia ostamaan lääkettä kipeään jalkaani. Yritin hiljentää vauhdin rennoksi askeltamiseksi; juoksemalla olin jalkani saanut kipeäksi, ja levon puute oli pahentanut kivun sietämättömäksi.

Ensimmäisiä havaintoja valmentamisesta

“Mikset sulkenut ovea? “ kysyi huonetoverini, kun lähdin ruokailuhuoneesta. “Sinun pitää sulkea ovi”, tiuskahti hän jatkoksi. Sen jälkeen sain vielä kuulla kahden kerroksen ylöskiipeämiseen kuluvan ajan luentoa siitä, miten epäkohteliasta on jättää ovi auki.

Loukkaannuin vähän. Miten tytöllä on oikeutta moittia minua siitä, että unohdan sulkea oven? Sama henkilö huudattaa aamusta iltaan Musiikkitelevisiota volyymit täysillä. Eikä sillä ole kauheasti vaikutusta, jos minä luen tai nukun.

Sama tyttö on monena yönä tuonut huoneeseemme seuralaisen. “Hankkikaa huone” ei varmaan tarkoita sitä, että tungetaan tuntemattoman kanssa jaettavaan hotellihuoneeseen. Ei siinäkään mitään, mutta kun parin on pitänyt katsoa toimintaleffoja aamuneljään valot päällä. En ole saanut sanottua, että minä haluaisin nukkua rauhassa. Se olisi pitänyt pystyä sanomaan, ennen kuin melusta muodostui yöuneni vievä ongelma.

Myös miekkailutreeneissä olen kuullut saman kysymyksen tytön suusta monesti: “Miksi et tee oikein?” kysyy huippumiekkailijatyttö minulta. Minä en osaa. Ei kysymykseen ole muuta vastausta.

Tytön kanssa treenatessa olen huomannyt, kuinka paljon merkitystä valmentajan käyttäytymisellä on. Ehkä ylireagoin, mutta minua ei enää huvita mennä syömään eikä ainakaan treenata tytön kanssa, jos kaikki saamani palaute on negatiivista. Asioista pitää pystyä sanomaan, mutta sanat pitää osata myös valita oikein.

Huippu-urheilijan pitää osata oma lajinsa. Hyvän valmentajan taas täytyy kyetä lisäksi ymmärtämään toista ihmistä. Se tosin voi olla hyödyksi muussakin kanssakäymisessä.

Internetin ihmemaahan kadonneet

Suurin Bukarestin leiriin liittyvistä etukäteismurheista oli ehdottomasti nettiyhteyden saaminen. Otin yhteyttä jopa Suomen suurlähetystöön kysellen, miten tunnetusti edistystellisten suomalaisten perustarpeesta surffailla huolehditaan tässä vieraassa maassa.

Aliarvioin kuitenkin nettiyhteyden aiheuttaman riippuvuuden. En ollutkaan ainoa leiriläinen, joka ei usko selviävänsä ilman yhteyttä ulkomaailmaan. Joka ilta joku lähtee kanssani taivaltamaan kohti nettikahvilaa tai Mäkkäriä saadakseen hetkeksi tyydyttää nettitarpeensa.

Minulle ympärivuorokautisen nettiyhteyden saavuttamattomuus on aiheuttanut vain tärinää ja itkuisuutta, mutta serbialainen Vesna ottaa asian minuakin vakavammin. Kun hän lounaspöydässä kuuli, että emme luultavasti tule koko leirin aikana saamaan nettiyhteyttä hotelliimme, juoksivat muut miekkailijat karkuun äkäistä vanhaa tätiä, jolta löytyy yllättävän paljon ääntä ja raivoa.

Eilen olin Mäkkärissä kahden hollantilaisen kanssa. Kaikki istuimme eri puolilla ravintolaa, jotta saisimme rauhassa soitella videopuheluitamme. Yhtäkkiä nettiyhteys katkesi. Jouduimme lähtemään hotellille.

Siinä me kävelimme väliaikaiseen kotiimme. Meidät oli repäisty tutun ja turvallisen parista, katkaistu yhteytemme oikeaan kotiimme ja elämäämme. Meitä oli kolme yksinäistä Bukarestin yössä, johon kukaan ei vielä ole ehtinyt tottua.

Kengät kuljettaa ja hiertää

Kävin eilen hienossa turistikahvilassa (siis rakkaassa nettikahvilassani) miekkailukengät jalassa. Olen ennenkin vahingossa lähteny ulos miekkailukengillä, mutta joku on aina tullut estämään matkani jatkumisen väärissä jalkineissa.

Ei ollut mikään ihme, että kenkien vaihtaminen unohtui. Kuljen täällä miekkailutossuissa koko ajan. Ne ovat jalassa kun treenaan, kun käyn syömässä, ja yleensä en jaksa ottaa niitä edes iltapäivätauon ajaksi pois.

Vasta reilu viikko sitten nauroin uusien kenkieni käyttöohjeelle: “These shoes are not for everyday wear”. Hah. Kuka nyt miekkailukenkiä käyttäisikään arkitöppösinä?

Kun tänä aamuna vedin kengät ensimmäistä kertaa jalkaani, tajusin jotain. Nämä kengät ovat nyt minun arkipäivääni. Seuraavien kahden kuukauden aikana otan ne pois vain kun menen nukkumaan.

Ja kaksi kuukautta on pitkä aika. Se on aikaväli, jonka yhteydessä voi puhua arkipäivästä. Kahdeksi kuukaudeksi ei mennä matkalle vaan asumaan. Kahden kuukauden ajan ei voi olla rasvaamatta kasvojaan ja syödä roskaruokaa niin kuin lomalla voisi.

Seuraavat kaksi kuukautta herään joka päivä kello 7.40, treenaan kuusi tuntia päivässä ja loppuajan käytän kouluhommiin, sosiaalisten suhteiden luomiseen ja epätoivoisiin yrityksiin säilyttää yhteys normaaliin elämääni.

Kahdessa kuukaudessa ehtii varmasti tottua rikkinäiseen patjaan ja englanniksi ajattelemiseen. Sitä en tiedä, tottuuko siihen, että nettiin pääsee harvoin ja tuttujen kuulumisista ei ole mitään käsitystä. Ehkä tässä ajassa oppii jotakin myös valmentamisesta.

Kahden kuukauden päästä tuhannet askeleet ovat jo tehneet vielä uutuuttaan painavien kenkieni kantapäät sileiksi.

Bukarestin arki

Toisin kuin Tuomo luuli, puheeni hotellihuoneen rikkinäisestä patjasta eivät ole liioittelua. Kyllä minä ihan oikeasti olen hankinnut jo pari haavaa osumalla terävään metallijouseen. Eilen ilmeni toinenkin syy olla nukkumatta liikoja. Hollantilainen Chris epäili, että hotellimme patjat ovat ludeyhdyskunnan pesimäpaikkoja.

Ja sekin on ihan totta, että lämmintä vettä ei aina tule. Eilen vettä ei tullut ollenkaan. Juuri kun olisi ollut vapaa päivä ja mahdollisuus pestä miekkailukamppeetkin. Tänään vettä tulee vain juuri ja juuri käsien pesua varten, mutta vaatteiden pesemisestä on turha haaveillakaan. Suihkussa nyt ei viitsisi muutenkan käydä, sillä valkoiset pyyhkeet ovat jo aikoja sitten vaihtaneet värinsä, eikä uusia suostuta antamaan kuin viikon välein.

Luultavasti kaikki muukin, mitä Bukarestista itse kukanenkin on kuullut, on totta. Varomaton kulkija voi astua kulkukoiran päälle, ja autoilijoista luultavasti yksikään ei tunne eikä ainakaan noudata liikennesääntöjä. Asiakaspalveluasenne on myös vähän hakusessa: metrolippuja myyvä vanha nainen sai huutokohtauksen, kun kroatialainen tyttö yritti puhua hänelle englantia. Kostonsa ja korvauksen englannin kielen kuulemisesta eukko sai veloittamalla minulta ylihinnan metrolipusta.

Kaikkein pahinta ovat taksit. Pelkäsin niitä huhujen perusteella hullun lailla, ja pelkoni olivat ilmeisesti aivan oikeutettuja. Minä olen taksin kyydissä saanut pelätä vain henkeni edestä, mutta seurueemme brittiläinen John sai kärsiä myös taloudellisesti. Ensin häneltä veloitettiin kyydistä nelinkertainen summa. Kyydistä jäätyään hän huomasi kukkaronsa kadonneen. Rahaa siellä ei onneksi ollut, mutta ajokortinkaan katoaminen ei toki ole kovin mukavaa. Seuraavana päivänä taksikuski tuli hotellihuoneen ovelle. Suhari pyysi kahtakymmentä euroa ja bensakuluja, joita vastaan hän voisi palauttaa tavarat. Johnilla ei ollut rahaa, joten taksikuski sopi mafia-tyylisen tapaamisen baariin palauttaakseen kukkaron, kunhan turisti ensin hankkisi lunnasrahat.

Onneksi meillä hienostokermapepuilla on nettikahvila. Sieltä saa melko töykeää mutta englanninkielistä palvelua sekä kahvia ilman sentin purukerrosta kupin pohjalla. Niin kauan kuin paikan nettiyhteys toimii eikä meitä heitetä peseytymättömyytemme vuoksi ulos, olot ovat Romaniassa ihan jees.

Ruotsin kieltä Romanian yössä

Meillä on viikon ainoa vapaa päivä. Ulkona tietenkin sataa ensimmäistä kertaa täällä oloni aikana. Mihinkään hotellin ulkopuolelle ei siis taida olla asiaa. Eilen kuitenkin tuli nähtyä hieman Bukarestia - meillähän oli vapaa ilta.

Muut miekkailijat pyhittivät alkuillan kaljahommiin ulkona, joten minä hyödynsin harvinaislaatuisen tilaisuuden olla yksin. Olin jo yöpuvussa, kun tuli käsky lähteä muiden kanssa diskoon. Minähän en oikein välittäisi Onneloista, mutta sosiaalisten syiden vuoksi ajattelin kuitenkin lähteä.

Taksikyyti oli tyypillisen bukarestilaista tappomeininkiä, mutta itse baariin päästyämme huokaisin helpotuksesta. Paikka oli täynnä isoja pöytiä, joissa paikalliset istuivat katse liimattuna jalkapallo-otteluun seinällä roikkuvissa laajakuvatöllöttimissä. Hahaa, vältyinpäs Sedulalta!

Sitten matsi päättyi. Tilalle tuli samanalainen psykedeelinen video kuin Onnelan diskopuolellakin pyörii. Puputytöt hyppäsivät baaritiskille, ja musiikin desibelit nousivat korkeammalle kuin Cabaretissa ikinä. Isojen pöytien väliin mahtui yllättävän paljon poppoota pupuytyttöjen tahdissa ketkuttamaan.

Juomia kannettiin pöytiin, eikä mitään tarvinnut maksaa etukäteen, laskutus tapahtui kollektiivisesti loppuillasta. Gin tonic maksoi 17 leuta, eli neljä ja puoli euroa, Carlsbergin hinta oli 16 leuta.

Mutta älkää huoliko minusta, valmentajat, vanhemmat ja poikaystävä. Muut tytöt kyllä seurasivat puputyttöjen esimerkkiä, mutta minä olin paljon tylsempi ja keskustelin miekkailuliikkeiden sopimisesta tanssiin. Kävin myös viikon ja elämäni kolmannen ruotsinkielisen keskustelun, vaikka jouduinkin lopettamaan sen toteamukseen “Jag kan höra ingenting”.

Suurimman osan ajasta kuitenkin mietin sitä, mitä kirjoittaisin Bukarestin yöstä blogiini.

Raha, aika ja vieraat ihmiset

Rakkaus ei kulu tuhlaamalla. Tai niin ainakin jossain on juhlavasti sanottu. Muut resurssit taas hupenevat kuluttamalla.

Rahahan on resurssien resurssi. Onneksi se on kuitenkin uusiutuva luonnonvara, ja minunkin pankkitililleni napsahtelee enemmän ja vähemmän säännöllisesti erinäisiä summia virtuaalista kahisevaa.

Napsahtelu tosin väheni yllättäen, kun päätin lähteä Romaniaan ja jättää osa-aikatyöt käytännössä kokonaan kahdeksi kuukaudeksi.

Toisaalta täällä ei ole aikaa kuluttaa, ja ruokakin on ilmaista. Rahaa saa tukittua oikeastaan lähinnä vain veteen ja kaljaan, ja ensimmäisen suurkulutusta kompensoidakseni en kauheasti välitä jälkimmäisestä (oikeastikin näin päin). “Suomi on kallis maa”, olen kertonut ihmisille ja ostellut kaupassa mitä sattuu hinnoista välittämättä. Tilini saldoa en silti uskalla tarkistaa.

Aikakin on rahaa. Sitäkin minulla täällä on, “kaksi kuukautta”, niin kuin kaikki jaksavat koko ajan muistuttaa.

Vähempikin riittäisi näihin miekkailuhommiin, jos joka harjoituksen välissä ei pidettäisi puolen tunnin juomataukoa. Niihin kouluhommiin, joita täällä myös pitäisi hoitaa, kaksi kuukautta ei taida riittää. Vuorokaudesta miekkailuun menee pari tuntia, loput menevät lähinnä ruokapöydässä istuskelemiseen ja ruuan odottamiseen.

Ruokapöydässä odottaminen syö myös sosiaalisuuden resurssiani. Tuntuu melko tympivältä istua samojen naamojen kanssa samassa pöydässä syöden samoja ruokalajeja ateria toisensa jälkeen - etenkin kun tietää, että sitä jatkuu vielä kaksi kuukautta. Vielä seitsemän viikon päästä yritän nauraa, kun en saa mitään selvää valmentajan englannista. Vielä sillonkin joudun jakamaan saman pienen huoneen saman tytön kanssa voimatta käpertyä yksin mökötykseni kanssa niin kuin kotona voisi. Eikä kotona edes tule koti-ikävää.

Rahat voivat kyllä loppua kesken, enkä varmasti saa koulujuttuja tehtyä lähellekään tarpeeksi. Kaikkein eniten olen kuitenkin huolissani siitä, miten suomalaisen resurssit antavat myöten kahden kuukauden yhtäjaksoisen yksinolon puutteen.

Miltä näyttää Bukarest

Romaniassa ollaan! Jo kolmatta päivää. Enää siis noin viisikymmentäkahdeksan jäljellä, humanistin matematiikalla.

Meitä valmentajaleiriläisiä on kolmetoista, pari romanialaista taitaa vielä olla tosin tulossa. Suurin osa on Itä-Euroopasta, ja keskinäinen kommunikaatio tapahtuukin lähinnä kroatia-serbia-bulgaria-makedoniamöngerryksellä. Kaikki tosin ovat kielitaitoisia, ainoastaan ukrainalainen vanha mies ei osaa englantia. Itäeurooppalaisten lisäksi osallistujia on Alankomaista, Briteistä ja Ruotsista.

Miekkailijoiden taso vaikuttaa olevan aika korkea. Ainakin kroatialaiset valmentavat ammatikseen, ja monesta muustakin voisin veikata saman. Huoneeni jakaa moldovalainen tyttö, joka treenaa kahdesti päivässä, ja on siis ainakin miekkailijana huipputasoa.

Tähän mennessä emme ole harjoitelleet valmentamista juuri ollenkaan. Olemme keskittyneet miekkailuliikkeisiin, koska meidän kuulemma tulee hallita teoria ennen kuin voimme opettaa sitä muille.

Vähän on tympinytkin, kun koko ajan joutuu olemaan opastettavana. Tuntuu, että minua ei oikein haluta pariksi, sillä kanssani kaikki harjoitteluaika menee perusasioiden korjaamiseen. Nyt oikeasti ehkä ymmärrän, miltä aloittelijasta voi tuntua ensimmäisissä seuran yleisissä miekkailutreeneissä!

Treenejä on kahdesti päivässä, paitsi keskiviikkoisin ja lauantaisin on vain aamutreenit. Sunnuntai on vapaapäivä.

Bukarestin kaupungista en oikein vielä osaa muodostaa mielipidettä, sitä kun ei paljoa ole ehtinyt nähdä. Voi olla, että ei ehdikään näkemään, kun täällä ei yksinkään uskalla liikkua. Tähän mennessä kaupunki ei ole yllättänyt: Bukarest vaikuttaa olevan diktatuurisen neuvostovallan ja rapistuneen kauneuden aikojen saatossa värittämä kaupunki. Paljon puhutut kulkukoirat ja sekainen liikenne eivät ole urbaanilegendoja.

Hotelli on ihan hienolla paikalla, samassa rakennuksessa on urheiluhalli miekkailusaleineen. Romanian valtio ilmeisesti tukee miekkailua aika runsaskätisesti: miekkailijat kuulemma saavat ilmaiset varusteetkin!

Hotellihuoneesta tosin voisi sen verran urputtaa, että patjasta tulevat jouset ulos. Valittaminen ei tosin rempassa auttanut, sillä hotellin kaikki patjat kuulemma ovat rikki. Myöskään lämpimän veden saanti ei ole täysin ongelmatonta, suihkulla kun tuntuu olevan oma tahto, jonka varassa on veden lämpötila ja paine.

Täällä koitetaan pärjäillä ja sopeutua. Ensimmäiset päivät taitavat olla kaikista rankimpia. Jos saisimme tänne nörtteiltyä nettiyhteyden, elämä helpottuisi huomattavasti. Tähän mennessä olemme käyneet lähinnä nettikahviloissa aina, kun sekunti ylimääräistä aikaa löytyy. Ilman yhteyttä ulkomaailmaan sitä taitaisi tulla hulluksi.