Ne, jotka ovat tunteneet minut tarpeeksi kauan, saattavat tietää, että joskus minulle tulee selittämätön kaipuu iltakävelylle. Eilenkin seinät ympärillä alkoivat ahdistaa, joten lähdin tutkimaan tätä kaupunkia, johon olen kuukaudessa tutustunut aivan liian vähän.
Kävelin siihen suuntaan, missä tiesin olevan jotakin. Vasta viikonloppuna olin tajunnut, että aikaisemmin tutkimattomassa suunnassa on kaikenlaista meininkiä puistoista apteekkeihin ja ennen kaikkea ruokakauppa. Olin aikaisemmin päivällä käynyt kaupassa. Vähän kyllä pelotti, kun päivällä parin sadan metrin matkalla onnistuin sekä eksymään että saamaan keski-ikäisen ihailijan ja nyt kello oli kuitenkin jo kuusi ja hämärän tuloon vain tunnin verran aikaa.
Tietoisena suuntavaistottomuudestani koitin erityisen tarkasti kerätä tuntomerkkejä reitistäni. Tiesin kuitenkin unohtavani tulosuunnan jossain vaiheessa varmasti, joten ilahduin metrokyltistä noin parin kilometrin kävelyn jälkeen. Tosin tämä metrolinja oli minulle aivan tuntematon. Niinpä matkustin Piata Victorieille, jonka nimi kuulosti tutulta.
Piata Victoriei oli pelottava paikka. Lähdin seuraamaan isoa katua, jonka varrella oli suurlähetystöjä vieri vieressä. Olen täällä leikkinyt kuukauden urheilijaa, joten nytkin kävelin hiukset rasvaisina ja tyylittömissä vaatteissa arvostelevan näköisten vartijoiden ohi peläten jatkuvasti, milloin minut pysäytettäisiin. Turisteja kuulemma pysäytetään tässä maassa mielellään, ja sitten heiltä varastetaan passit.
Lopulta saavuin Piata Romanealle. Paikka tuntuu olevan hienoston ostosalue ja trendikkäiden diskojen sijaintipaikka. Ehkä parhaiten paikan luonnetta kuvailee se, että lauantaina meitä ei päästetty yhteen alueen yökerhoista, koska emme kuulemma täyttäneet ulkonäkövaatimuksia.
Olinkin hieman yllättynyt, kun alueelta löytyi hyvällä kurssilla euroja vaihtava rahanvaihtopiste. Hetken epäröin, kun rahat piti tunkea luukusta ja vihainen nainen kysyi henkilötodistusta. Luottavaisena kuitenkin luovutin ajokorttini. Sitten eteeni tungettiin sopimus. Minun piti hyväksyä rahanvaihdon ehdot. Sehän se jekku hyvässä kurssissa olikin: jouduin maksamaan yli kaksikymmentä euroa vaihtopalkkiota sadan euron vaihdosta. Jotain yritin urputtaa, mutta saadessani vihaisen vastauksen, en enää uskaltanut riskeerata ajokorttia sekä rahoja vaan iloitsin muutamasta harvasta saamastani setelistä.
Alkuperäinen ideani oli ollut käydä jossakin kalliissa ranskalaisessa leipomossa hemmottelemassa itseäni. Olin kuitenkin melko tympiintynyt rahanvaihdon jäliltä, joten ostin illallisekseni korvapuustin näköisen leivoksen töykeän näköiseltä naiselta pienestä kioskista. Sekin oli pettymys eikä tietenkään maistunut korvapuustilta.
Toki Piata Romana tarjosi myös positiivisia kokemuksia. Löysin halvan poistomyyntivaatekaupan. Kauniita, mukavia ja irtopohjallisia kenkiä olisi löytynyt pilkkahintaan vaikka kuinka - jos jalkani olisivat olleet yhtä numeroa pienempiä, kokoa 37. Sen koon popoja löytyi kokonainen hyllyllinen. Aion kuitenkin käydä uudestaan katsomassa, jos vaikka jossain vaiheessa tulisi iso satsi 38-koon kenkiä. No, löysin kuitenkin mekon.
Kummallisinta paikassa oli kuitenkin se, että näin tuttuja. Kahden miljoonan asukkaan Bukarestissa törmäsin makedonialaisen Markon kroatialaiseen tuttavaan, joka asui Bukarestissa ja joka oli vahtinut laukkuani yhden illan ajan baarissa. Tunsin vähän liikaa kiitollisuudenvelkaa, joten en viitsinyt tehdä itsestäni numeroa, kun minua ei kerran tunnistettu.
Kolme tuntia pyöriskelin kaupunkia ihmetellen ja yhdeksältä olin hotellilla. Takaisin tullessa tutkin tarkkaan metroaseman kioskien kynsilakka-, vaate- ja mehuvalikoimat, ihan vain siksi, että porukalla liikkuessa sellaiseen ei ole mahdollisuutta. Yöllinen käveleminen ei ehkä ole järkevä veto tässä kaupungissa. En kuitenkaan voinut enkä voi luvata, ettenkö ehkä saattaisi kokea vastustamatonta kävelytarvetta vielä joskus uudelleenkin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti