Tilannekatsaus

Tein tänään ennätyksen. En ole koskaan aikaisemmin ollut näin kauaa vieraassa paikassa. Nyt on siis aika tehdä vähän tilannekatsausta siitä, millä fiiliksillä täällä ollaan omia rajoja rikkomassa. Varoitan siis, että luvassa on pitkä ja tylsä raportti viimeisten kuudentoista päivän kokemuksista.

Rakkaimpia ja terapeuttisimpia harrastuksiani on viimeiset kaksi viikkoa ollut olosuhteista valittaminen. Hotelli onkin suomalaisen opiskelijan standardein alkeellinen. Pyykki on pestävä käsin, sängystä tunkevat jouset ulos ja ruoka on aivan kamalaa.

Myös ulkopuoliseksi täällä on itsensä saanut tuntea. Suurin osa muista kurssilaisista on minua kokeneempia sekä miekkailijoina että valmentajina. Myös treeniajan ulkopuolella voi taas leikkiä erin laista nuorta. Enhän ole itäeurooppalainen keski-ikäinen mies, ja urheiluvamman hankkiminenkin on minulla vasta kehitteillä. On täällä toki muutama nainenkin, ja vielä kaksi minua nuorempaa tyttöä. Se ei kuitenkaan vielä tee meistä bestiksiä, kun miekkailusta löytyy ainoa yhdistävä tekijä.

Kuitenkaan harjoittelu ei ole liian haastavaa. Päinvastoin. Minua on alkanut tympiä hidas tahti. Kolmestakymmenestä miekkailuun viikossa kulutettavasta tunnista alle puolet on tehokasta oppimisaikaa. Suurimmaksi osaksi pidämme taukoja ja mietimme, että mitä tässä nyt taas pitikään tehdä. Päivässä ehdimme käydä vain pari harjoitusta läpi - mutta emme niitäkään mitenkään perusteellisesti.

Täytyy myös tunnustaa, että koti-ikäväkin on päässyt vaivaamaan. Yleensä se näyttäytyy kaipuuna tuttuun ja turvalliseen maailmaan kaiken tämän uuden ja pelottavan keskellä. Sellainen koti-ikävä tosin alkaa jo väistyä, kun uuteen paikkaan tottuminen edistyy, Sen sijaan rakkaita kotiasioita kaipaa varmaan päivä päivältä enemmän: joskus haluaisi kauheasti kuunnella omia tuttuja lempibiisejä tai juoda suodatettua kahvia.

Mutta pärjään minä ihan hyvin. Blogista ei ehkä aina saa sitä kuvaa, mutta sepä joutuukin nielemään kaiken turhautuneisuuteni, jota jakamassa minulla ei muuten olisi ketään.

Kun tekemämme harjoitukset onnistuisivat kolmijalkaiselta kirahviltakin, pysyn minä ihan hyvin muiden tahdissakin. Treenien ulkopuolella taas sillä ei ole mitään väliä, olenko huippumiekkailija vai en. Ei täällä ihmisiä sen mukaan arvoteta. Kaikkien kurssilaisten kanssa tulen toimeen, vaikka harvemmin päätän vapaa-aikaani kuluttaa porukassa hengaamiseen. Muutaman tyypin kanssa osaan jopa ylläpitää keskustelua ihan kohtuullisen ajan. Jostain syystä olen päätynyt viettämään suurimman osan ajastani ikäloppujen kolmikymppisten parissa. Parhaiten olen tutustunut kroatialaiseen Mirnaan, hollantilaiseen Chrisiin ja brittiläiseen Johniin. Keskustelu voi käydä hyvinkin vilkkaana, etenkin, kun se koskee nettimahdollisuuksien kartoitusta. Myöskään huonetoverini Tanjan kanssa emme ole tappamassa toisiamme, mikä on minusta ihailtavaa, etenkin kun Tanja on äärimmäisen meluisa ja minä olen äärimmäisen sotkuisa.

Kotiinkaan ei enää juuri tarvitse kaivata, kun tämä pieni tavaroiden täyttämä huoneen nurkka alkaa muuttua turvalliseksi pesäpaikaksi. Kuitenkin myös alkuperäinen koti on aina mielessä; mihinpä se sieltä katoaisi.

Luulen, että elän täällä varmaan kohta kurssin helpoimpia päiviä. Ensimmäiset kulttuurishokin värittämät kauhukuvat alkavat jo väistyä, ja tulevilta treeneiltä ja Bukarestin kaupungilta minulla on vielä mahdollisuus odottaa ihmeitä. Kodin asioita ei tarvitse juuri nyt murehtia, eikä tenttipapereiden tai kasaantuneiden hommien kohtaaminen ole aivan heti edessä. Täällä minulla on nyt väliaikaisesti oma äärimmäisen yksinkertainen elämänpiirini. Sen kuvioita ulkomaailman on aika vaikea päästä sotkemaan, kun mitään kontaktia todellisuuteen ei tämän blogin lisäksi ole.