Easy living

Äiti kysyi eilen, mitä minä eniten kaipaan täällä. Vastasin kaipaavani sitä, että saa tehdä mitä haluaa.

Kaipaan sitä, että saa itse kaupassa tai edes yliopiston ruokalassa valita, mitä ruuakseen syö. Tarvitsisin mahdollisuutta olla yksin, kun siltä tuntuu. Ikävöin omaa ajankäytön hallintaa.

Ätikin sanoi, että eihän sitä koskaan voi tehdä ihan mitä huvittaa. Tajusinkin, että ihme kaipuuni omaa aikaa kohtaan on täyttä roskaa.

Jos täällä pitääkin noudattaa jotain aikatauluja, kotona voi vain haaveilla tekevänsä mitä haluaa silloin kun haluaa. Kaikki ne harvat koti-ihmiset, joilla on ollut aikaa vaihtaa kanssani muutama sana, ovat valittaneet kiireitä. Olen päässyt aivan kokonaan unohtamaan kotimaisen syksyn kiireet ja murheet.

Mitä sitten teen, kun tulen takaisin Ouluun? Nuokun päivät luennoilla, jotka voisivat olla ihan mielenkiintoisiakin, jos vain pysyisin hereillä. Iltaisin yleensä treenaan. Jossain välissä teen töitä, siivoilen (harvemmin) ja toisinaan pesen pyykkiä. Jos pakolliset hommat alkavat tympiä liikaa, koitan kehitellä jotain jännää tekemistä. Menen vaikka kauppaan.

Ehdottoman myönteistä täällä onkin se, että tekemistä ei tarvitse kehittelemällä kehitellä. Täällä on alkanut muotoutua mukavan helppo vuorokausirytmi. Vaikka porukka täällä ei olekaan sellaista, joiden kanssa normaalisti tulisi hengailtua, ainakin täällä on seuraa. Yksin ei saa mutta ei myöskään tarvitse olla. Vaihtoehtoista tekemistäkin löytyy vapaa-ajalle aina: voi vaikka tehdä koulujuttuja, roikkua netissä, kirjoittaa blogia tai mennä hengaamaan muiden kanssa. Toisinaan voi jopa tutustua tähän ihmeelliseen kaupunkiin, jossa on Oulua paljon enemmän tutkittavaa.

Varmaan suomen kielen taitokin kärsii matkaa enemmän kotiin paluusta. Täällä puhun Dimalle ruotsia, muille englantia ja tietokoneella kirjoittelen suomeksi. Kotona hoidan sitten päivittäisen kommunikoinnin pääosin ranskankielisen miekkailufraasein. Koulujututkin voivat edetä täällä jopa nopeammin kuin yliopiston unimaassa.

Välillä tunnen suurta tarvetta hyppiä seinille, kun kuvittelen haluavani lisää aktiviteetteja ja tuttuja ihmisiä ja tuttuja asioita ympärilleni. Ehkä vieras paikka vain glorifioi sitä, miltä tuntuu katsella tuttuja seiniä. Täällä on nyt koti, jossa ei ole mitään vikaa, ja elämänpiiri, jossa kaiken pitäisi olla hyvin.

Harmi, kun sen ajatuksen sisäistäminen voi viedä täydet kaksi kuukautta. Marraskuussa miekkailuleirin helppoa elämää varmaan osaa arvostaa ja kaivata, kunhan pari päivää käyttää istumalla luennoilla ja muutaman illan koetta yksiksensä kehitellä tekemistä.