Kipaisin äsken apteekissa treenien ja lounaan välillä. Mielessäni pyörivät Mika Waltarin nuoruusvuosien kuuluisat säkeet, joiden rytmi on jäänyt mieleeni mutta sanoja en muista. Jotain hienoa ja kaupunkilaista noiden rytmikkäiden sanojen takana kuitenkin varmasti piili.
Ruuhkainen suurkaupunki tuntui sillä hetkellä levottoman sieluni kodilta: kuten kaupunki, joka ei koskaan nuku, minäkin olen levoton, kärsimätön ja tehokas. Syön, juon, kirjoitan ja luen nopeasti (enkä voi väittää, että onnistuisin siinä “laadusta tinkimättä”). Puolustuksekseni haluan tosin väittää, että kärsimätön tehokkuus ei ole luonteeni perusominaisuus vaan länsimaisen tehoyhteiskunnan vika.
Leirillä rauhallinen tahti onkin alkanut tympiä minua. En jaksaisi odottaa ruokaa pöydässä. Enkä haluaisi pitää koko ajan taukoja ja odottaa ohjeita harjoituksissa. Kaksi kuukautta on levottomalle sielulleni pitkä aika - etenkin kun nopeuttamalla tahtia samat asiat saataisiin varmasti käytyä läpi parissa viikossa.
Näitä korkealentoisia mietteitä sekä turhautuneita ajatuksia haudoin päässäni, kun kiiruhdin kohti apteekkia ostamaan lääkettä kipeään jalkaani. Yritin hiljentää vauhdin rennoksi askeltamiseksi; juoksemalla olin jalkani saanut kipeäksi, ja levon puute oli pahentanut kivun sietämättömäksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti