Kävin eilen hienossa turistikahvilassa (siis rakkaassa nettikahvilassani) miekkailukengät jalassa. Olen ennenkin vahingossa lähteny ulos miekkailukengillä, mutta joku on aina tullut estämään matkani jatkumisen väärissä jalkineissa.
Ei ollut mikään ihme, että kenkien vaihtaminen unohtui. Kuljen täällä miekkailutossuissa koko ajan. Ne ovat jalassa kun treenaan, kun käyn syömässä, ja yleensä en jaksa ottaa niitä edes iltapäivätauon ajaksi pois.
Vasta reilu viikko sitten nauroin uusien kenkieni käyttöohjeelle: “These shoes are not for everyday wear”. Hah. Kuka nyt miekkailukenkiä käyttäisikään arkitöppösinä?
Kun tänä aamuna vedin kengät ensimmäistä kertaa jalkaani, tajusin jotain. Nämä kengät ovat nyt minun arkipäivääni. Seuraavien kahden kuukauden aikana otan ne pois vain kun menen nukkumaan.
Ja kaksi kuukautta on pitkä aika. Se on aikaväli, jonka yhteydessä voi puhua arkipäivästä. Kahdeksi kuukaudeksi ei mennä matkalle vaan asumaan. Kahden kuukauden ajan ei voi olla rasvaamatta kasvojaan ja syödä roskaruokaa niin kuin lomalla voisi.
Seuraavat kaksi kuukautta herään joka päivä kello 7.40, treenaan kuusi tuntia päivässä ja loppuajan käytän kouluhommiin, sosiaalisten suhteiden luomiseen ja epätoivoisiin yrityksiin säilyttää yhteys normaaliin elämääni.
Kahdessa kuukaudessa ehtii varmasti tottua rikkinäiseen patjaan ja englanniksi ajattelemiseen. Sitä en tiedä, tottuuko siihen, että nettiin pääsee harvoin ja tuttujen kuulumisista ei ole mitään käsitystä. Ehkä tässä ajassa oppii jotakin myös valmentamisesta.
Kahden kuukauden päästä tuhannet askeleet ovat jo tehneet vielä uutuuttaan painavien kenkieni kantapäät sileiksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti