Ruokapöydässä kroatialainen Zarko teki huomion. Minä olen tällä valmentajaleirillä ainoa, joka ei voi puhua kenenkään kanssa äidinkieltään.
Muilla on ainakin joku jakamaassa kielen. On balkanilaisten kielten puhujaryhmä (kroatialaiset, makedonialainen, serbi, bulgarialainen), jotka ymmärtävät kaikki toisiaan. Sitten on yksi ryhmä, joka kommunikoi venäjäksi (venäläinen, ukrainalainen, moldovalainen ja ruotsinuzbekistanilainen). Brittiläinen John voi puhua äidinkieltään kaikille. Hollantilainen Chris oikeastaan jakaa tilanteeni, sillä hänen maamiehensä joutui lähtemään pois. Toisaalta Chrisin tyttöystävä on britti, joten pelkän englannin puhumisessa ei liene olevan hänelle mitään uutta.
Vähänhän se tuntuu epäreilulta, että vain minulta on evätty oman kielen tuoma turva. Olen täällä aivan uudessa ja erilaisessa maassa kaukana kodistani ja kaukana kielestänikin vielä. Ja minulle kun äidinkieli on vielä niin rakas. Suomen kieli ja sen tuomat mahdollisuudet itseilmaisuun ovat ensimmäisiä asioita, joita ulkomailla alan kaivata.
Toisaalta, Zarko ei ehkä ollut aivan oikeassa. En haluaisi toistaa itseäni, mutta joudun taas kerran lopettamaan blogitekstin vanhaan tuttuun aiheeseen. Minä en suinkaan ole ainoa, joka ei voi käyttää äidinkieltään. Olen vain ainoa, joka tarvitsee tietokoneen äidinkielensä käyttämiseen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti