Kaksi kuukautta miekkailijan elämästä

Äsken oli viimeiset treenit, ja huomenna lähtee lento kotiin. On siis aika tehdä jonkinlaista yhteenvetoa siitä, miten matka on mennyt. Joten tässä loppuarvio leirille - ei tiivistelmä kahden kuukauden bloggauksista vaan objektiivisuutta hakeva arvio subjektiivisista tunteistani.

Tiesin jo alussa, että kaksi kuukautta aivan toisessa maailmassa eivät olisi helppoja. Ensimmäinen viikko oli kuitenkin paljon vaikeampi kuin odotin. Bukarest onnistui yllättämään.

Patjani oli täysin hajalla. Nettiä ei ollut, mutta ei myöskään lämmintä vettä eikä sähköjä. Huonetoveri söi ruokani, huudatti musiikkia yöt ja päivät ja toi porukkaa huoneeseemme. Kamalin oli ajatus siitä, että näissä oloissa on oltava kaksi kuukautta.

Onneksi ei kuitenkaan tarvinnut kestää kaikkea aivan kahta kuukautta. Vesi ja sähkö alkoivat taas toimia, ja patjaan keksin lopulta pehmikkeitä. Pari viikkoa sitten sain uuden huoneenkin. Tosin on myönnettävä, että pyykinpesukoneen puute tympi ja ruuan kehnous hämmästyttää minua luultavasti loppuelämäni. Olen kieltämättä aika katkera siitä, että kahdessa kuukaudessa hankin sekä anemian että ylipainoa, kun jotainhan sitä oli syötävä ja kauppaankaan ei kovin usein ehtinyt.

Bukarest oli kuitenkin kaupunkina positiivinen yllätys. Kaupunki on upea ja varmasti täysin ainutlaatuinen. Erityisen kiehtovaksi sen tekevät sen yksityiskohdat - vanha ja uusi, rikas ja köyhä, kansainvälinen ja nationalistinen yhdistyvät aivan ristiriidattomasti.

Aluksi pelotti myös se, miten pysyisin mukana treeneissä. Olinhan osallistujista kokemattomimpia ainakin miekkailijana. Pelkoni olivat kuitenkin turhia.

En kuitenkaan aivan sanoisi, että olisin tyytyväinen leirin sisältöön. Opin paljon, mutta kaiken tuon paljon oppimiseen meni turhan paljon aikaa. Treenitahti oli kammottavan hidas. Suurin osa ajasta oli odottelua.

Toki tapasin mukavia ihmisiä. Yksi pariskuntakin täällä muodostui. Itse en nyt ehkä ihan niin lämpimiä siteitä solminut, mutta enköhän näihin ihmisiin voi ottaa yhteyttä ainakin, jos tarve sitä vaatii.

Paljon parannettavaa olisi ollut oloissa ja informaation kulussa. Pieniin parannuksiin tarvittavat rahat voitaisiin saada kurssin pituutta lyhentämällä, sillä kuukausi olisi aivan tarpeeksi tämän informaation vastaanottamiseen. Lapsellisesti ilmoitinkin mielipiteeni, kun meiltä kysyttiin kirjallista palautetta. En kuitenkaan tajunnut, että nimellä varustetut palautelaput ovat kehuja varten. Niinpä sain kuulla monta ivallista kommenttia kurssista vastaavan Kansainvälisen miekkailuliiton Ioan Popin osalta. Enpä usko, että asiat siis tästä parantuvat seuraavillakaan kursseilla.

En silti voi sanoa, että olisin kaksi kuukautta käyttänyt hyödyttömyyteen ja kärsimykseen. Opin paljon ja voitin itseni. Toivottavasti saan tulevaisuudessa nauttia työni hedelmistä.

Olen vähän ollut yllättynyt siitä, miten yhteyksissä kanssani olleet ihmiset ovat kuvitelleet minun vain kärsivän täällä ja haluavan heti kotiin. Syynä taitaa olla tämä blogi.

Blogi on ollut minulle henkireikä. Etenkin aikana ennen ympärivuorokautista nettiyhteyttä blogi oli ainoa mahdollisuus saada kertoa jollekin ja päästä hetkeksi pois tästä maailmasta. Kirjoitin silloin kun tarvitsin kirjoittamista enkä silloin kun kaikki oli hyvin. Eivät kaikki tekstit tosin syntyneet huonoina hetkinä. Opin pitämään kirjoittamisesta entistäkin enemmän. ja monena päivänä blogitekstejä syntyi jopa varastoon asti.

Jään kaipaamaan säännöllistä elämänrytmiä ja ongelmatonta arkea. Jokapäiväistä treeniäkin osaa ehkä arvostaa, kun siihen ei olekaan enää mahdollisuutta. Ehkä myös tämä kaupunki ja nämä ihmiset tulevat vielä kotonakin mieleen. Ainakin tätä blogia minun varmasti tulee ikävä.

Suomi

Finland, Finland, Finland, the country where I want to be… Kohta minä taas siellä olenkin: maassa, jossa on vähän vähemmän kuin täällä lämpöasteita, ihmisiä ja miekkailua. Enemmän siellä taas on tuttuja, tekemistä ja tuotteilla hintaa.

Jos nyt ei lasketa tuttuja ihmisiä, eniten kahden Suomettoman kuukauden aikana on tullut ikävöityä suomen kieltä. Sitä, josta Kuki hauskasti saa vielä kahden kuukaudenkin jälkeen joka päivä väännettyä vitsin Finnish/finish. Englannillahan toki tulee toimeen loistavasti, mutta kun ei se ole äidinkieli. Ja kun sillä ei pärjää muualla kuin näiden miekkailuihmisten parissa tässä kaupungissa, tuntee itsensä monesti aika puolikieliseksi.

Sitten tietenkin joskus tuntee itsensä myös kulttuurisesti aika vajaavaiseksi. En osaa halailla ihmisiä. Minkäänlainen kontraksi kun ei oikein tunnu suomalaisesta luontevalta, niin miekkailukaan ei aina suju niin hyvin kuin näillä vähän rautaisemmilla ammattilaisilla.

Jotkut yksittäiset asiat aina muistuttavat kotimaasta. Suomalaisena tuotteiden alkuperämaa tulee heti mieleen, kun nokialainen soi jonkun taskussa. Tai kun ihmiset rynnivät ohi Koneen liukuportaissa (itsehän ei pikkukaupunkilaisena edes osaa rynniä silloinkaan kun pitäisi). Tai kun jokaisen kuppilan seinällä mainostetaan Finlandiaa (en ole silti sitä juonut, älkää huoliko ystävät rakkaat)-

Jokapäiväinen vähän kummallinen muistutus Suomesta ovat ruokalan seinää koristavat kaksi Orivesi-tarraa. Niiden tarina on mysteeri, johon kovasti haluaisin saada vastauksen. Miksi miekkailuhotellissa on ollut joku, joka on käynyt Orivedellä? Miksi joku miekkailija on käynyt Orivedellä? Miksi joku on tullut Orivedeltä miekkailupaikkaan? Mitä yhteistä on miekkailulla ja Orivedellä?

Ylihuomenna lähden Suomeen. Mutta ei se nyt kauheasti merkitse, mikä sen maan nimi on, minne menen. Suomessa vain on koti.

La Grande Finale

Nyt se on ohi. Ei elämä, ei minkäänlainen ihmissuhde eikä edes Romanian matka. Mutta tämä kurssi sentään.

Tänään oli suuren suuri päättökoe. Ilmassa oli jännitystä. Kaikki tärisivät, jopa minäkin aloin vähän jännittää yleisen ilmapiirin johdosta. Kansainvälistä miekkailuliittoa edustava kunnianarvoisa herra Pop oli saapunut arvioimaan suoriutumistamme valmentajana.

Jo edellisenä iltana oli alkanut sopiminen ja neuvottelut esiintymispareista. Jokaiselle piti löytää sekä valmentaja että valmennettava. Kuvioita sotki vielä hieman se, kun ainakin Monica tiesi jo etukäteen olevansa urheiluvamman vuoksi kyvytön olemaan oppilaana.

Aamuyhdeksältä alkoivat valvotut miekkailuoppitunnit, yksi kerrallaan. Jokaista meistä arvioitiin sekä miekkailijana että valmentajana. Suoritusjärjestys oli määrätty maiden aakkosjärjestyksen mukaan. Jokainen oppitunti kesti vartin, ainakin virallisesti. Tosin yhteen mennessä olimme edenneet vasta Romaniaan, joten yhden oppitunnin todellinen kesto lienee ollut kaksi kertaa pitempi. Yhteensä meitä oli noin viitisentoista, ja neljän aikaan olimme valmiita - välissä tosin oli tunnin lounastauko.

Suurin osa ajasta oli siis odottelua. Arvioivan silmän alle pääsin E:n eli Englandin kohdalla, kun olin Johnin oppituntikohde. Olimme kahden kuukauden aikana ehtineet muodostaa toimivan vakioparin, joten Johnin tapa antaa oparia oli jo tuttu, ja täytyy tunnustaa, että olimme treenanneet koreografian valmiiksi kuntoon arviointia varten. Herra Pop ei kuitenkaan pitänyt kahdesta harjoituksesta, joten kuviot menivät tietenkin aivan uusiksi. Johnia jännitti, ja miekkailijakin oli vähän hermostunut. Kaikki ei siis mennyt aivan hyvin, mutta kumpikaan ei menettänyt hermojaan aivan täysin.

John ei toki ollut ainoa, joka sai kritiikkiä. Kaikki saivat kuulla korjausehdotuksia. Harva ehdotuksista tosin muuttanee mitään tulevaisuudessa, etenkin kun neuvot tuntuivat olevan melko ristiriitaisia suhteessa kaikkeen kahden kuukauden aikana oppimaamme. Suurin osa kuitenkin älysi pitää mölyt mahassaan ja tehdä jotain, mistä arvioijakin tykkää.

Toinen Popille Johnin oparilla kelpaamaton harjoitus oli juuri se, minkä itse olin ajatellut omalla vuorollani pitää oppilaalleni. Joten omat kuvioni menivät jo etukäteen vähän sekaisin. Toinen hämmennystä ja paniikkia aiheuttava tekijä oli se, kun jouduin pitämään oppituntini ruotsalaiselle Dimalle, jonka kanssa en kahden kuukauden aikana tainnut kertaakaan treenata.

Muutenkin hieman harmitti, kun en ehtinyt napata Johnia oppilaakseni. Minun ja Diman välillä on kuitenkin tasoeroa sen verran paljon, että valmentajalla on kovasti töitä koittaa tarjota valmennettavalleen haastetta tarpeeksi. Oppitunti menikin vähän sekaisissa merkeissä, kun en meinannut pysyä oppilaani vauhdissa. Mister Popilla olikin muutama asia sanottavanaan…

Oman suoritukseni jälkeen jäin odottelemaan, kun Dima sanoi haluavansa pitää minulle oparin. Muutaman tunnin odotuksen jälkeen Dima kuitenkin ilmoittikin pitävänsä oparinsa mieluummin kokeneemmalle Tanjalle. Kieltämättä siinä vaiheessa hieman tympi muutama elämästäni odottamiseen menetetty tunti.

Pelotteluista huolimatta kaikki meni kaikilla ainakin välttävästi. Jokaiselle annettiin arvokkaalta näyttävä ranskankielinen diplomi kahden kuukauden työstä. Saimme myös t-paidat. Omani on liian iso, mistä melkein olen loukkaantunut.

Kaikille jaeltiin kehuja, ja neljä parasta saivat suullisen kunniamaininnan. Nuo neljä nimeä eivät tulleet kenellekään yllätyksenä. Valitut olivat kaikki kokeneita valmentajia: Ruotsalainen Dima, romanialainen Suta, kroatialainen Darko ja Ukrainalainen Sergey. Romanialainen Ionuz ja kroatialainen Mirna saivat myös kovasti kehuja. Minä sain hieman kyseenalaisen kohteliaisuuden: kuulemma suoriuduin yllättävän hyvin vähäiseen miekkailukokemukseeni nähden.

Nyt kun vielä saisi kakkua ja ehkä kuohuviiniä. Sitten voisi pari päivää vielä käyttää tutkimalla tätä kaupunkia, johon tuskin koskaan palaan. Sitten voisi jo olla ihan hyvä aika palata kotiin pölyn, tenttien ja muiden kokemattomien miekkailijoiden pariin.

Vieras aika

Aika on suhteellista.

Viisi tuntia junassa tuntuu älyttömältä matkalta, jos määränpäänä on Bukarest ja lähtöasemana 166 kilometrin päässä oleva Brasov.

Viikonloppu Brasovissa tuntui lyhyeltä ajalta. Seuraava viikonloppu lentokoneissa ja yöbussissa tuntuu varmasti viikolta.

Maanantaina olevan tentin tenttikirjan lukemiseen tarvittava aika tuntuu niin pitkältä, että en viitsi edes avata teosta, vielä ainakaan, kun aikaa on melkein viikko. Sunnuntai-illan paniikkilukuhetkinä yksi ilta taas voi kulua turhan nopeasti

Kaksi kuukautta tuntuu pitkältä ajalta, kun sitä ajattelee etukäteen. Menneet kaksi kuukautta tuntuvat vain pitkähköltä ajalta. Siihen aikaan mahtuu monen monta rankkaa päivää mutta myös lukemattomia hienoja hetkiä.

Kotona rästihommien hoitamiseen menee loppumattomalta tuntuva aika, ja erilaiseen päivärytmiin sopeutuminen vie aikaa.

Kuitenkin neljä päivää tuntuvat ikuisuudelta, jos on jo odottanut kaksi kuukautta.

Huhuu, vieläkö on lukijoita?

Kävin pitkästä aikaa katselemassa, mitä asiaa minulle on ihmisillä ollut Facebookissa. No ei tietenkään mitään. Mutta huomasin, että joku oli statuspäivittänyt minun viime viikkoni sinne. Joku oli tehnyt samoja asioita kuin minäkin viime viikon.

Kuvassa esiintyvä mies ei liity tapaukseen


Joku oli käynyt katsomassa jalkapalloa sateisen päivän iltana. Tosin joku oli ehkä tajunnut siitä vähän enemmän kuin minä ja joutunut selittämään minulle kaiken alkaen siitä, miksi noin isolla kentällä on noin vähän palloja ja miksi jotku äijät mustissa vaatteissa juoksee pitkin kenttää.

Joku oli käynyt kasinolla katselemassa pelinhoitajien lyhyitä hameita (joita minä en kyllä ollut huomannut jostain syystä).

Joku oli käynyt oopperassa, jonka liput maksoivat 2,5 euroa. Tosin minä olin se, joka nukahti kesken La Traviatan ja näki unta leivästä.

Pitipä minunkin kertoa näitä juttuja, että tietäisitte, että minulla on ollut muuta tekemistä kuin kirjoittaa. Lisäksi kerron nyt muutaman uuden asian, joita tuskin kukaan on aikaisemmin julkaissut netissä.

Minä ostin kaksi litraa valkoviiniä, maksoi reilun euron. Ei se nyt pahaa ollut, mutta vielä sitä on jäljellä viikonkin jälkeen. Alkoholistin tautiluokitus siis jää toistaiseksi täyttymättä.

Minä söin mustaa pastaa. Se oli hyvää.

Minä kävin Brasovissa. Se oli kiva kaupunki, vaikka se olikin turistikaupunki. Hotellinpitäjä oli muuten virolainen ja puhui suomea. Juna Brasovista Bukarestiin käytti 166 kilometrin puksuttamiseen viisi tuntia. Se oli vielä toinen niistä hyvistä junista, joita Romaniassa ei nettilähteen mukaan tarvitse välttää.

Minä kävin palauttamassa Bukarestin keskustasta löytyneen Visa Electronin brasovilaiseen pankkiin. Ei ollut helppo tehtävä löytää paikkaa, joka huolisi talteen otetun kortin itselleen, mutta lopultahan se onnistui. Tuli hetkeksi hyvän ihmisen fiilis.

Minä kävin Draculan linnassa. Se oli ihan hieno, mutta en nähnyt Draculaa. Vampyyrien sijasta jouduin taas hyttysten hyökkäyksen uhriksi. Lokakuun lopun lämpötilat ovat täälläpäin maailmaa vähän korkeampia kuin Oulussa.

Minä näin tuttuja leiriltä sattumalta kolmesti. Kerran metrossa, kerran keskustassa ja kerran Bukarest - Brasov -junassa.

Joku muu oli siellä aina mukana kyllä tekemässä näitä juttuja, kiva kun oli seuraa, muutakin seuraa kuin blogi. Huomenna yritän palata normaaliin arkeen ja alkaa kirjoittaa selkeämpiä ja teemallisia bloggauksia joka päivä. Toivottavasti jaksatte vielä pari teksti lukea ennen kuin suuntaan lauantaina kohti kotia. Ja korvaukseksi bloggaamattomudestani pari kuvaa. Lisää seuraavassa numerossa tai joskus ainakin.

Syksy Bukarestissa

Viime päivät Bukarestissa on myrskynnyt. Enkä puhu vain siitä, kun huomasin kasvaneeni miekkailuhousujeni kokoa isommaksi.

On tullut syksy. Polttava aurinko väsyi aina vain paistamaan ja piiloutui kylmän pilviverhon taakse jättäen palvojansa odottamaan keväistä paluuta. Bukarestin pureva tuuli viheltää pattereiden, ilmastoinnin ja viemärien äänet kuulumattomiin. Puut luovuttavat lehtensä tuulen huomaan, jotta se voisi arvokkaasti laskea kullanvärisen aarteensa suurkaupungin katujen varsille ja puistojen nurmille. Ihmiset kaivautuvat komeroihinsa etsimään yhä lämpimämpiä ja lämpimämpiä vaatteita avuksi taistelussa ristivetoa vastaan. Ikkunat pahoittelevat, kun eivät osaa pitää lämpöä hotellin sisäpuolella; mutta eiväthän ne ole tottuneetkaan muuhun kuin helteeseen.

Itäeurooppalaiset eivät uskalla lähteä viimaan ja tuiskuun. Syysmarkkinat pistivät pillit pussiin, ja myyjät kojuineen katosivat. Suomalainen saa yksin vaeltaa synkkiä katuja, mutta jopa Suomalainenkin tarvitsee talvitakin tai ainakin sadetakin.

Suomalainen ei kuitenkaan juuri nyt kärsi syysmasennusta. Hän tietää, että kaukana pohjoisessa on syysloma. Suomalainen pukee sadetakin päälleen ja lähtee hakemaan vierailemaan tulleen syyslomalaisensa lentokentältä.

Eikä hän voi luvata päivittää blogia ihan joka päivä enää.

Elämän muutokset

Kävin kampaajalla. Kävelin sieltä ulos aivan eri näköisenä kuin olin kaksi kuukautta sitten. Ette varmaan tunnistaisi minua nyt.

Kampaajalle mennessä minulla oli kiharat mustat hiukset. Kävelin kampaajalta pois ruskeiden suorien hiusten kanssa. Se ei kuitenkaan ollut suurimpia ulkonäkömuutoksia.

Varsinaisesti huomasin muuttuneeni, kun kampaaja kysyi muuten vaan, olenko raskaana ja paljonko poltan päivässä, kun ihoni on niin huonossa kunnossa. Loukkaannuin kieltämättä aika lailla, kun kampaaja kehtasi tehdä ulkonäöstäni tuollaisia aiheettomia päätelmiä.

Järkytystäni lisäsi se, että olin juuri itse säikähtänyt peilissä näkyvää vampyyriä. Edellisellä viikolla olin ihmetellyt romanialaista kokoluokitusta, kun kaupassa piti sovittaa muutamaa numeroa isompia paitoja kuin koti-Suomessa.

Aloin miettiä, onko ongelma romanialaisessa asiakaspalvelukulttuurissa vai pitäisikö tästä huolestua. Kampaajalta päästyä piti sovittaa miekkailuhousuja, joita ei ole tullut käytettyä pariin kuukauteen. Eivätpä nuo menneet lähellekään. Juustoon ja muroihin pohjautuva ruokavalio on siis tehnyt tehtävänsä ja auttanut minua keräämään muutaman ylimääräisen kilon ja hankkimaan jokaisen kuviteltavissa olevan vitamiinin puutoksen.

Tietenkin sitä on muuttunut myös monien muiden asioiden kuin vaatekoon osalta, vaikka ne positiiviset muutokset eivät päällepäin näkyisikään.

Olen kerännyt yhden uuden kaupungin muistoihini, vaikka en vieläkään osaa löytää tietäni edes vanhaan keskustaan.

Muutamat erilaiset kulttuurit ovat myös tulleet vähän tutuiksi. Omasta kulttuuristani taas olen oppinut arvostamaan kaurapuuron ohella monia asioita.

Miekkailusta ja valmentamisesta olen oppinut varmasti paljon. Sehän se tärkeintä onkin, sitä vartenhan minä täällä olen. Kotona sitä varmasti vasta huomaa, mitä on oppinut, kun pääsee soveltamaan oppimiaan asioita käytäntöön.

Tosin niin kauan kuin miekkailuhousut eivät mene jalkaan eikä kunto riittää kokonaiseen miekkailuotteluun, uusista opeista ei taida minulle olla kauheasti hyötyä.