Äsken oli viimeiset treenit, ja huomenna lähtee lento kotiin. On siis aika tehdä jonkinlaista yhteenvetoa siitä, miten matka on mennyt. Joten tässä loppuarvio leirille - ei tiivistelmä kahden kuukauden bloggauksista vaan objektiivisuutta hakeva arvio subjektiivisista tunteistani.
Tiesin jo alussa, että kaksi kuukautta aivan toisessa maailmassa eivät olisi helppoja. Ensimmäinen viikko oli kuitenkin paljon vaikeampi kuin odotin. Bukarest onnistui yllättämään.
Patjani oli täysin hajalla. Nettiä ei ollut, mutta ei myöskään lämmintä vettä eikä sähköjä. Huonetoveri söi ruokani, huudatti musiikkia yöt ja päivät ja toi porukkaa huoneeseemme. Kamalin oli ajatus siitä, että näissä oloissa on oltava kaksi kuukautta.
Onneksi ei kuitenkaan tarvinnut kestää kaikkea aivan kahta kuukautta. Vesi ja sähkö alkoivat taas toimia, ja patjaan keksin lopulta pehmikkeitä. Pari viikkoa sitten sain uuden huoneenkin. Tosin on myönnettävä, että pyykinpesukoneen puute tympi ja ruuan kehnous hämmästyttää minua luultavasti loppuelämäni. Olen kieltämättä aika katkera siitä, että kahdessa kuukaudessa hankin sekä anemian että ylipainoa, kun jotainhan sitä oli syötävä ja kauppaankaan ei kovin usein ehtinyt.
Bukarest oli kuitenkin kaupunkina positiivinen yllätys. Kaupunki on upea ja varmasti täysin ainutlaatuinen. Erityisen kiehtovaksi sen tekevät sen yksityiskohdat - vanha ja uusi, rikas ja köyhä, kansainvälinen ja nationalistinen yhdistyvät aivan ristiriidattomasti.
Aluksi pelotti myös se, miten pysyisin mukana treeneissä. Olinhan osallistujista kokemattomimpia ainakin miekkailijana. Pelkoni olivat kuitenkin turhia.
En kuitenkaan aivan sanoisi, että olisin tyytyväinen leirin sisältöön. Opin paljon, mutta kaiken tuon paljon oppimiseen meni turhan paljon aikaa. Treenitahti oli kammottavan hidas. Suurin osa ajasta oli odottelua.
Toki tapasin mukavia ihmisiä. Yksi pariskuntakin täällä muodostui. Itse en nyt ehkä ihan niin lämpimiä siteitä solminut, mutta enköhän näihin ihmisiin voi ottaa yhteyttä ainakin, jos tarve sitä vaatii.
Paljon parannettavaa olisi ollut oloissa ja informaation kulussa. Pieniin parannuksiin tarvittavat rahat voitaisiin saada kurssin pituutta lyhentämällä, sillä kuukausi olisi aivan tarpeeksi tämän informaation vastaanottamiseen. Lapsellisesti ilmoitinkin mielipiteeni, kun meiltä kysyttiin kirjallista palautetta. En kuitenkaan tajunnut, että nimellä varustetut palautelaput ovat kehuja varten. Niinpä sain kuulla monta ivallista kommenttia kurssista vastaavan Kansainvälisen miekkailuliiton Ioan Popin osalta. Enpä usko, että asiat siis tästä parantuvat seuraavillakaan kursseilla.
En silti voi sanoa, että olisin kaksi kuukautta käyttänyt hyödyttömyyteen ja kärsimykseen. Opin paljon ja voitin itseni. Toivottavasti saan tulevaisuudessa nauttia työni hedelmistä.
Olen vähän ollut yllättynyt siitä, miten yhteyksissä kanssani olleet ihmiset ovat kuvitelleet minun vain kärsivän täällä ja haluavan heti kotiin. Syynä taitaa olla tämä blogi.
Blogi on ollut minulle henkireikä. Etenkin aikana ennen ympärivuorokautista nettiyhteyttä blogi oli ainoa mahdollisuus saada kertoa jollekin ja päästä hetkeksi pois tästä maailmasta. Kirjoitin silloin kun tarvitsin kirjoittamista enkä silloin kun kaikki oli hyvin. Eivät kaikki tekstit tosin syntyneet huonoina hetkinä. Opin pitämään kirjoittamisesta entistäkin enemmän. ja monena päivänä blogitekstejä syntyi jopa varastoon asti.
Jään kaipaamaan säännöllistä elämänrytmiä ja ongelmatonta arkea. Jokapäiväistä treeniäkin osaa ehkä arvostaa, kun siihen ei olekaan enää mahdollisuutta. Ehkä myös tämä kaupunki ja nämä ihmiset tulevat vielä kotonakin mieleen. Ainakin tätä blogia minun varmasti tulee ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti